— Emme ole vielä kuulleet kauniimman ja paremman sukupuolen mitään lausuvan, kuului puheenjohtajan ääni, — mutta nyt on maisteri Martta Pulkka pyytänyt sananvuoroa.

Maisteri Pulkka ei ollut mikään lukujen pilaama sinisukka, rillit nenällä, vaan nuori, reippaan ja terveen näköinen nainen, ryhdiltään miehekkään vapaa. Hän oli paikkakunnan nuorisoliiton puheenjohtaja, yleisesti tunnettu ja suosittu, ja katseet kääntyivät häneen ystävällisen uteliaina, kun hän nousi puhumaan vilkkaalla, eloisalla tavallaan:

— Oliko puheenjohtajan sivuhuomautus edustamastani sukupuolesta aiottu kohteliaaksi ivaksi? Kirjotettakoon hänen tiliinsä… Muuten sanon, että pastorin viimeinen puhe otti sanat suustani. Emme yleensä katsele asioita samoilla silmillä, mutta sattuipa kerran kysymys, jossa tarjoan pastorille veljeskättä… Ymmärrän tohtori Grahnin kannan varsin hyvin; minullekin sota on kauhistus. Ja olen miltei taipuvainen hänen kanssaan hyväksymään Tolstoin selityksen, että Kristus saarnasi sotaa vastaan. Koska en kuitenkaan ole raamatun tuntija enkä perehtynyt teologisiin riitakysymyksiin, en tässä kohden asetu puolustamaan tohtoria pastoria vastaan. Sillä kuten sanoin, pastori toi esille varteenotettavan näkökannan: mitä me tekisimme, jos vihollinen hyökkäisi meidän maahamme? Olimme kristityitä tai pakanoita, uskallanpa väittää, että silloin tekisimme aseellista vastarintaa… Meidän on tänään keskusteltava nykyisestä maailmansodasta. Kyseessä oleva kohta palauttaa meidät aineeseemme. Mikä oli näet maailmansodan syynä? Ei se ollut Itävallan arkkiherttuan ja hänen puolisonsa murha Sarajevossa, vaan Saksan vuosikymmeniä kestäneet varustukset, preussilainen militarismi. Euroopassa oli valtakunta, jonka koko kansa kasvatettiin sotaintoiseksi ja sotakuntoiseksi. Pienestä pitäen saivat saksalaiset oppia, että heidän suuri isänmaansa oli oleva yli kaiken, että heidän kulttuurinsa oli maailman etevin, että he olivat Jumalan valittu kansa. Kuinka eivät he siis laajentaisi valtaansa ja kartuttaisi rikkauttaan kulttuurin kannalta vähäarvoisempien kansojen kustannuksella? Olihan luonnollista, että sopivan hetken lyödessä oli julistettava sota niitä valtakuntia — Venäjää ja Ranskaa — vastaan, jotka olivat Saksan erityisenä silmätikkuna. Sarajevon murha avasi salaiset sulut. Kun ei Venäjä voinut antaa Itävallan esteettömästi tuhota pientä serbialaista kuningaskuntaa, jonka kansa oli slaavilainen, käytti Saksa tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi sekä Venäjää että Ranskaa vastaan, joka puolestaan oli Venäjän liittolainen. Olisiko nyt Venäjän ja Ranskan kansojen pitänyt sormeaan liikuttamatta antaa saksalaisten joukkojen mellastella heidän maissaan? Ei mielestäni minkään uskon eikä minkään ihanteen nimessä… Muistan niin hyvin, miltä tuntui Helsingissä elokuulla 1914. Tuli sähkösanomia, että saksalainen aikoi nousta maihin Suomessa, valloittaa Suomen ja sen kautta saapua Pietariin. Luuletteko, että kukaan ajatteli sitä mahdollisuutta tyynesti? Tai luuletteko, että meidän suomalaiset sympatiamme olivat Saksan puolella? Ei, meistä tuntui, että jos saksalainen hyökkää maahamme, on venäläinen armeija meidän tosi ystävämme: se puolustaa Suomen rantamia! Ja monesta tuntui, että hän vapaaehtoisena liittyy siihen armeijaan! Sentähden minä sanon, että sotakin on kaunista ja ainakin siveellisesti oikeata ja korkeata, silloin kun isänmaan puolesta kaadutaan!

— Hyvä, hyvä! kuului innokkaita huudahduksia nuorten taholta, kun heidän rakas ja etevä johtajansa oli lopettanut lämpimän puheensa.

— Saanko keskellä puhevuorojen vastata maisteri Pulkalle? kysyi tohtori samassa ja saatuaan puheenjohtajan myöntymyksen jatkoi: — neiti Pulkka kysyy, olisiko ranskalaisten ja venäläisten pitänyt rauhallisina katsella saksalaisten mellastusta. Minä vastaan tähän: uskooko neiti Pulkka todella, että saksalaiset olisivat jatkaneet "mellastustaan" Venäjällä ja Ranskassa, jos näiden maiden kansat eivät olisi asettuneet vastarintaan? Niin huono käsitys ei minulla ole saksalaisten sivistyksestä. Olen verrattain vähäsen perehtynyt politiikkaan, mutta ajattelen, että asioita ehkä voisi katsoa saksalaistenkin silmillä ja siis löytää puolustuksia saksalaisillekin. Tämän tehtävän jätän kuitenkin kykenevämmille. Itse tunnen olevani puolueeton enkä saata ihailla en venäläisiä, en ranskalaisia enkä englantilaisia sodassaan enemmän kuin saksalaisiakaan. Muuten satuin minäkin olemaan Helsingissä elokuulla 1914. Lienenkö sitten kuulunut tyyniluontoisiin, mutta en minä ainakaan tuntenut pienintäkään sotaintoa. Päinvastoin oli ensimmäinen tunteeni, jos totuuden tunnustan: huh huh, kun tästä pääsisin kotiin Ansamaahan, vaikka sitten tietysti muistin, että lääkärinä olisin voinut olla hyödyksi rintamalla, jos sota Suomeen olisi tullut. Eikä sotainto myöhemminkään ole kasvanut. Päinvastoin. Luotan sittenkin enemmän aseettomuuteen.

Tohtori oli puheensa loppupuolella saanut naurajat puolelleen; heistä tuntui lystikkäältä kuvitella, että tuo suuri mustapartainen mies oli koko lailla pelkuri pohjaltaan. Mutta nyt tarttui rovasti taas puheeseen:

— Kuuntelin mielihyvällä neiti Pulkan reippaita sanoja, vaikka toiselta puolen ehkä osaksi sentähden, että olen vanha mies jo — tunnen hengessäni enemmän vetovoimaa tohtori Grahnin näkökantaan. Rauhallisena kirkonmiehenä kammoan sotaa, mutta jos olisi kysymyksessä isänmaan puolustus, tottelisin luultavasti esivallan käskyä, kehottaisin nuorukaisia lähtemään rintamalle ja rukoilisin heidän puolestaan saarnastuolissa ja alttarilla. Ihminen on monimutkainen olento ja sotakysymys on niitä kysymyksiä, joita en kykene tyystin ratkaisemaan, niin vanha kuin olen ja niin selvillä kuin minä teidän sielunpaimenenanne saisinkin olla elämän suurista kysymyksistä. Te annatte sen opettajallenne anteeksi, sillä teeskentelyyn emme tässä seurakunnassa ole oppineet. Ainoa ratkaisu, johon olen tullut, on, että sotapalveluksen pitäisi olla omantunnonasia. Jos ken Kristuksen tähden kieltäytyy miekkaan tarttumasta, olkoon se hänen oikeutensa. Ken taas iloisena maansa puolustukseksi miekkaa heiluttaa, saakoon sitä kristillisessä kunniassa ja nöyryydessä ammattinaan harjottaa.

— Se onkin sangen käytännöllinen ratkaisu toistaiseksi, pisti tohtori väliin, — ja Englanti otti askeleen taaksepäin hyväksyessään yleisen asevelvollisuuden. Pyydän kiittää rovastia hänen sanoistaan, mutta kysyisin samalla, mitä hän ajattelee väittelymme ydinkohdasta: hyökkäisikö kristillinen ja sivistynyt valtio aseettomaan maahan?

— Vaikea kysymys, veli tohtori, vastasi vanha kirkkoherra olkapäitään kohauttaen, — ei tekisi mieli uskoa, että sivistysvaltio hyökkäisi, mutta … mutta jos sen etu vaatisi, niin ei ole takeita… Muistakaamme, että valtioilla on omat siveyslakinsa, joissa ei meidän siveyskäsitteillämme aina ole sijaa … valitettavasti kyllä.

— Myöntääkö setä siis, että valtiot eivät ole kristillisiä?