— Älkäämme menkö liian pitkälle, puuttui rovasti puheeseen, — muuten joudumme pian ajatuksissamme valtiopetokseen syyllisiksi — ja siitä varjelkoon meitä Jumala.
— Niin, niin, rovasti on oikeassa, kuului hyväksyvä pelonsekainen mumina useiden naisten huulilta.
— Olkaamme rauhallisia, puhui taas eversti Ansamaa, hymyillen tarttuvaan tapaansa, — täällähän olemme ystäviä ja tunnemme toisemme. Ei meidän täällä Suomessa ole tarvis ryhtyä toivottomiin tekoihin. Olkaamme uskollisia Venäjän alamaisia, mutta älkäämme sitoko ajatuksiamme ja tunteitamme. Jos ne ovat totuuden ja oikeuden puolella, on se niille luonnonomaista. Kyllä maailman politiikka itsestään ratkaisee Suomen kysymyksen meille eduksi. Emme me ainiaaksi jää sorrettuun asemaamme. Vielä meillekin koittaa vapauden päivä. Euroopan sivistyksen ja rauhallisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että Suomi tulee itsenäiseksi. Siitä olen minä ja moni muu täysin vakuutettu. Ja meille yksilöinä ei ole haitaksi, jos totumme vakavasti ajattelemaan semmoista mahdollisuutta… En haaveile, onhan eversti Ansamaa käytännön mies… Mutta mitä arvelette? Sopisikohan jo lopettaa virallinen keskustelu? Aavistan, että tuolla tarjoilussa on virvokkeita odottamassa…
— Niin, ei kai meillä ole mitään sitä vastaan, sanoi puheenjohtaja, — että lopetetaan virallinen keskustelu. Vanhan tavan mukaan voidaan nyt vapaasti jutellen vielä jatkaa keskustelua … ja ne, jotka niin haluavat, voivat heti siirtyä virvokkeiden puolelle… Minun tekee kuitenkin mieleni kysyä, kun eversti Ansamaan sanat ovat ajatusta herättäviä, että oikeinko todella sinä, veli Ansamaa, uskot, että Suomi vielä tämän maailmansodan johdosta pääsee itsenäiseksi?
Kukaan ei siirtynyt virvokkeiden puolelle, vaikka monet nousivat paikoiltaan. Keräännyttiin vain lähemmäksi salin keskustaa, missä isäntä ja rovasti istuivat. Puheenjohtajakin lähestyi heidän paikkaansa.
— Miksen uskoisi? vastasi eversti Ansamaa kysymykseen. Ymmärtääkseni se on historiallinen välttämättömyys. Venäjän sortovalta ei ole kyennyt sivistyttämään kansoja, joita se hallitsee. Puola, Ukraina, Itämeren maakunnat ja Suomi ovat kuitenkin ehdottomasti sivistysmaita. Kun ei Venäjä ymmärrä heidän pyrkimyksiään, ymmärtää historia. Puolan suhteen näemme sen jo. Saksa on valloittanut osan siitä ja Venäjä julistaa Puolan itsenäiseksi, vaikka tämä liika myöhäinen julistus ei mitään merkitse. Samalla tavalla tulee käymään Suomen. Ellei Venäjä ymmärrä elinvaatimuksiamme, tapahtuu semmoista, joka avaa Venäjän silmät — vaikka liian myöhään.
— Tapahtuisikohan se Saksan avulla? kysyi pieni opettaja Vettenranta innokkaasti.
— Mahdollisesti, vastasi eversti Ansamaa, — kyllähän Saksalle on etua Suomen itsenäisyydestä ja onhan Saksa luvannut ottaa Suomen itsenäisyyskysymyksen yhdeksi pykäläksi rauhanohjelmaansa. Kuitenkaan ei saata edeltäkäsin varmuudella mitään päättää. Jos liittolaiset sodassa voittavat, on luultavaa, että Englanti tulee vaatimaan Suomen itsenäisyyttä. Suurpolitiikassa on kaikki mahdollista.
— Tulevatkohan liittolaiset voittamaan? kysyi epäilevä ääni joukosta. — Ovathan keskusvallat tähän saakka olleet voiton puolella.
— Ovat kyllä, mutta jos liittolaiset saavat Amerikan puolelleen ja kestävät sodan taakkaa vuosikausia, saattaa onni kääntyä heille myötäiseksi. Mutta totta puhuen se on vähän luultavaa.