— Asia on siis todella vakava? lausui eversti ottaen piipun suustaan, kasvoilla keskittynyt, huolestunut ilme.
— Niin … se on vakava, hyvin vakava … ja se koskee sinua…
— All right, siinä tapauksessa sinun on käytävä asiaan suoraan käsiksi, epäröimättä, peittelemättä. Sano ensin itse asia, kyllä perustelut sitten itsestään tulevat… Mikä mieltäsi painaa?
Linda ei heti vastannut. Hän katsoi ikkunaan päin, heittäen silmäyksen talviseen maisemaan ja laskevaan aurinkoon, ennen kuin hän jälleen kääntyi isäänsä.
— Isä rakas, hän vihdoin lausui hiljaa — sinua uhkaa vaara … suuri vaara.
— Minua?… vaara? Houritko sinä, lapseni, vai mistä tuommoisia saat päähäsi?
Ja eversti Ansamaa kohotti kulmakarvojaan, ilmaisten siten hämmästyksensekaista halveksumistaan.
— Niin isä, toisti hänen tyttärensä lujasti; Vaara… En houri enkä laske leikkiä. Tunnen myös että sinä hätkähdit sielussasi, isä. Tiedät varmaan itsekin, mikä vaara se voi olla?
— En totisesti, tyttäreni, tiedä mistään vaarasta, joka erityisesti tällä hetkellä minua uhkaisi… Mutta selitä, mitä tarkotat. Mitä syytä sinulla on olettaa, että minua väijyy vaara?
— Pääsyy on siinä, että äiti tuli ja ilmoitti…