Linda pujahti suureen tyhjään saliin ja sytytti ovenpielestä lähimmän sähkölampetin. Meni sitten istumaan sohvalle odottamaan.
Samassa ovi eteiseen aukeni ja nimismies Hormio riensi sisään, kasvot riemusta loistavina.
— Linda, neiti Linda, hän huusi, — voitto on meidän! Eversti on vapaa.
Linda tunsi kaiken verensä syöksyvän sydämeen ja oli vähällä pyörtyä. Silmät suljettuina, kasvot kalpeina hän istui kotvan aikaa liikkumatta, puhumatta. Mitä hänen sielunsa tunsi? Oliko se riemua vai oliko se kauhua? Ei hän osannut sitä itselleen selvittää.
— Te huudatte niin äänekkäästi, sai hän vihdoin vaivoin sanotuksi.
— Suokaa anteeksi, neiti Linda, jatkoi nimismies hillitymmin, — olen niin iloinen teidän ja isänne puolesta.
Ja itsenne puolesta, lisäsi Linda väsyneesti ajatuksissaan. Ääneen hän kysyi:
— Te sanotte siis, että venäläiset suostuvat ottamaan rahaa?
— Suostuvat, suostuvat … se on kuin päätetty asia…
— Kuin päätetty? Ei siis aivan varma?