Eivät minulle mitään, sillä joko ovat kaikesta välinpitämättömiä (kunhan vain päivällinen on hyvä) tai neuvovat minua nurkumatta täyttämään "velvollisuuksiani" tai nauravat pilkallisesti mielikuvituksilleni ja mietiskelyilleni: "ne haihtuvat iän karttuessa".
Vaan minä en soisi niiden haihtuvan…
Kuitenkin on ihmisiä, joita melkein kadehdin, niitä, jotka — rakastavat, sillä ne ovat onnellisia. Ne tekevät työtä armaittensa, omaistensa puolesta; ne taistelevat innolla ja luottavat voittoonsa; jos lankeavat toivottomuuteen, on heitä vaalimassa lempeät kädet.
Tiedänkö siis nyt, mitä elämä on, ja mikä on se hyvä, jonka puolesta on uhrautuminen?
Minusta näyttää, että kaikilla ihmisillä on päämäärä, johon pyrkivät. Ja tuo väikkyvä päämäärä heitä ylläpitää, tukee, ohjaa, auttaa eteenpäin — ja minulla ei ole päämäärää. Jos voisin kukistaa tätä äärettömyyden kaihoa, jos voisin vaientaa tätä sydämeni suruista ääntä, ehkä sitten etsisin itselleni päämäärän ja olisin lohdutettu ja onnellinen. Mutta nyt seison kuilun partaalla, päätäni huimaa ja pohjaton syvyys minua vaanien houkuttelee —
Mutta sittenkin — eivätkö ole muut ihmiset minun kaltaisiani?
Kirjottaessa syntyi uusia ajatuksia, niitä tuli niin paljon, ettei tiennyt, minkä joukosta valitsisi, ja sitten vielä tapahtui elämässä semmoista, joka antoi aihetta uusiin mietiskelyihin. Täti sairastui, armas Linda-täti, jota Eero rakasti kaikella sydämellään; hänen täytyi läpikäydä vaikea leikkaus ja siirrettiin kotoa pois sairaalaan. Monta kertaa Eero oli istunut hänen vuoteensa vieressä sekä tuskallisina että levollisempina hetkinä, ja täti vakuutti aina, että "teki hyvää", kun Eero oli saapuvilla.
Tuosta kaikesta Eero sai paljon miettimisen aihetta. Minkätähden oli kipu ja tuska olemassa, minkätähden ei ihminen saanut edes ruumiillisesti olla terve ja onnellinen? "Synnin tähden" ei ollut hänen mielestään mikään vastaus. Hän ei ymmärtänyt koko synti-käsitettä. Hän olisi tahtonut antaa oman elinvoimansa tädille, että sen tuskat loppuisivat, ja siinä istuessaan hänen sydämensä oli kuin yksi ainoa rukouksen huokaus: "älä kärsi, älä kärsi!"
Ja sitten tuli kuolemanpelko, kun leikkauksen piti tapahtua. Eero kulki nytkin sanomattomissa tuskissa ja rukoili itsekseen: "älä vielä kuole, älä vielä. Se olisi niin järjetöntä, niin tyhjää, minä en ymmärtäisi, miksi se tapahtuisi". Eikä hän oikein ymmärtänyt, miksi hän noin rukoilikaan.
Kun kaikki oli onnellisesti ohi ja täti taas terveenä, syntyi helpotus ja kiitollinen rauha täytti mielen. Mutta samalla Eero tuli ajatelleeksi, että semmoistahan tapahtuu maailmassa joka päivä, aina on tuhansia ihmisiä sairaina, tuhansia kuolee, ja silloin kysymys taas kääntyi aivan yleiseksi, pääsemättömäksi. Ja vaikkei tuska nyt ollut niin kouriin tuntuva, se kävi sen sijaan pilkallisemmaksi samassa määrin kuin se ajallistui.