Eeron mieleen oli muistunut eräs toukokuun yö kolme vuotta sitten, kun hän oli ensi kerran painanut päähänsä valkoisen lakin. Heitä ei ollut samaan ryhmään kuulunut kuin kolme vanhaa luokkatoveria, jonka tähden asianomaisesta viftistä ei ollut tullut mitään. Hyvin tyytyväisenä siihen Eero oli kiirehtinyt kotia ja pannut tunteensa paperille.
Kuinka kaikki oli toisenlaista nyt kuin silloin. Ihan pelotti ajatella, mitä muutoksia aika oli tuonut mukanaan. Silloin oli mieli vielä täynnä uskallusta ja uskoa, uskoa ei niin paljon itseensä kuin muihin, kuin siihen, että maailma on hyvä, että ihmiset ovat jaloja, että elämä on ihana. Silloin ei ollut ystäviä muita kuin Aarno, mutta kuinka rakas, kuinka luotettava, kuinka ihailtava se ystävä oli! Ja Eero oli käynyt miettimään suhdettansa tuohon nuoruutensa uskottuun, tuohon sielunsa lemmittyyn, ja kun hän ajatteli, että se sama suhde nyt oli rikkoutunut, että liitot ja lupaukset eivät sittenkään voineet kestää elämän kourissa, niin kaipauksen kyynel vieri hänen poskelleen, mutta katkeruus ei astunut hänen sydämeensä tänä hiljaisena, runollisena yönä. Pysyttääkseen vienon tunnelmansa ja elvyttääkseen vanhoja muistojaan, oli Eero papereittensa joukosta hakenut pienen vihkosen, jonka kansilehdelle oli sirosti piirrettynä eri riville nimet "Aarnolle Eero", — saman vihkosen, johon hän sinä yönä kolme vuotta takaperin oli sydämensä vuodattanut. Sitä hän nyt kynttilän valossa istui lukemaan, ja sen sisältö oli näin kuuluva:
'Kirje Eerolta hänen ystävälleen Aarnolle.
Paras, ainoa ystäväni, riemuitse, riemuitse kanssani, kuohuilevan sydämeni kanssa! Tuhannet aatokset ajelehtivat aivoissani, kiitävät ohi kirjavina kuvina, häipyvät ilmaan hohtavina haahmoina ja jättävät minut taas yksin tähän valoisaan, kuultavaan kevätyöhön sen autuaine, mahtavine tunteineen: olen lyyryn voittanut. Aarno, ymmärrätkö, mitä se merkitsee?
On lumpeenkukka syntynyt järvenpohjan mutaliejussa. Hiljalleen se nousee pintaan halki haalevan, kuulakkaan veden, kaiholla tähystellen ylhäällä häämöttävää valoa ja vapautta, mutta koittaapa vihdoin päivä, jolloin kesäinen tuulenhive pyyhkäisee sen kukkaispäätä, armaan auringon miltei häikäistessä sen silmiä. Ja hento ruumis värähtää lemmestä ja aavemaisesta auvosta, unholaan uupuvat lyhyen elämän surut ja murheet, ja hurmottuna kukka vaieten aukaisee lumivalkoiset terälehtensä laineiden luikutettaviksi.
En löydä minäkään sanoja ilmaistakseni tämänhetkisiä tunteitani: olen vapaa! vapaa taistelemaan kaiken hyvän, suuren ja kauniin puolesta, vapaa elämään kansani ja uskoni puolesta, vapaa valon taistelussa voittamaan tai kuolemaan!…
Ei, minun täytyy tyyntyä, hillitä huimaavaa iloani, ajatella ja mietiskellä. Tahdon kanssasi puhua, Aarno. Tänä hetkenä rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen, ja jos täällä olisit, halailisin sinua, pyörittäisin tanssiin kanssani ja nauraisin ääneen. Ja sitten kertoisin sinulle kahdesta pojasta, jotka tulivat ystäviksi.
Muistatko?
Se oli viime kesänä. Kauniina ehtoopäivänä olin talon renkien seurassa peltoa kuokkimassa. Työ oli mieluista, mutta raskasta, ja suuret hikipisarat valuivat kasvoiltani mustaan maahan. Usein minun täytyi hoivata, toverit seurasivat esimerkkiäni, laskettiin leikkiä, puheltiin ja naurettiin. Semmoisena lepohetkenä meidän seisoskellessamme kuokan varteen nojaten satuit sinä tulemaan peltoa kiertävällä maantiellä, ja minä näin sinut ensi kerran. Reipas oli ryhtisi astellessasi, viheltäen sinä tulit, kädet lakkarissa, pitkävartiset saappaat jaloissa. Suu hymyssä meitä sivuutit, ja kun kohtasin veitikkamaisen katseesi, tuntui minusta äkkiä kuin olisimme ennen toisiamme tavanneet. Muistatko, että minä vähän epävarmana tervehdin — kuten muuten maalla on tapana — ja että sinä tervehdykseeni vastasit? Mutta kun olit kadonnut tien mutkaan, havauduin kysymään viereiseltä rengiltä:
— Kuka tuo olikaan?