— Etköhän jäisi tänne, Eero, meidän kanssamme vähän puhelemaan?
Eero oli jo tarttunut oven kahvaan, mutta kuullessaan Aarnon lauseen hän samassa seisahtui ja hänen sydämensä hytkähti.
— Olisiko asiaa? hän kysäisi ja ihmetteli äänensä outoa sointua.
— Olisihan sitä.
Eero kääntyi ja astui pari askelta huoneeseen. Pojat olivat istuutuneet sohvalle, jonka edessä seisoi pöytä. Eero kävi pöydän luo ja nojasi siihen oikean kätensä.
— Etkö tahdo istua? kehotti Tuomo, viitaten kädellään läheiseen keinutuoliin.
— Kiitos, seison mieluummin.
Eero ei käsittänyt, miksikä hänen piti olla aivan kuin poissa suunniltaan. Häntähän oli loukattu, eikä ainoastaan häntä, mutta totuuden ja rakkauden ihannetta, ja kuitenkaan hän ei tuntenut mitään tuomarin ylpeätä rohkeutta, vaan päinvastoin pelon sekaista inhoa koko elämään, aivan kuin hän olisi rikoksentekijä ja kaksi entistä ystäväänsä häntä nyt tuomitsemassa.
— Taidat olla apealla mielellä? alkoi Aarno puhua ja katsahti Eeroon terävästi, aivan kuin olisi ollut hieman suutuksissaan. Toinen ei vastannut mitään, heitti häneen vain pikaisen kummastelevan silmäyksen.
— Sitä sinun ei tarvitsisi olla ainakaan meidän takiamme, sillä kyllähän me pidämme huolta itsestämme.