Tästä toisetkin heltyivät ja Tuomo sanoi:
— Miksi niin? Sitähän me juuri Aarnon kanssa olemme tuumailleet, että pidämmehän sinusta kuin ennenkin…
— Niin, lisäsi Aarno puolestaan, — ellet itse ole sitä vastaan, niin olemmehan sinun ystäväsi…
Eero tuskin kuuli, mitä sanottiin. Yhä omissa mietteissään hän jatkoi:
— Mennyt, mennyt on se aika, ja sitä olen jo kauvan tuntenut. Minä hupsu luulin ennen, että meistä tulisi kolme sankaria, kolme totuuden, oikeuden, rakkauden puolustajaa tässä kylmässä, kolkossa maailmassa, luulin hupsu, että meitä olisi kolme uskollista, uskaliasta ystävää, jotka ihanteen polkua ihmisille näyttäisimme…
Surun hymy laskeutui hänen huulilleen ja hän jatkoi:
— Hupsu olin. Ihmisen sielussa on paljon salattua, joka vähitellen pääsee päivän valoon. Te olette valinneet oman tienne, toisen kuin minun. Minä olen jäänyt yksin, yksin taistelemaan, ehkä yksin sortuakseni…
Äkkiä hän nosti päänsä ja lausui voimakkaan pontevasti:
— Mutta en! En sorru. En sorru, mikäli se minusta riippuu. Pidän silmäni auki. Minkä kerran olen hyväksi nähnyt, sitä teen. Minkä tien kerran olen valinnut, sitä edespäinkin kuljen. En ihanteestani irtaudu, en petä pyhimpiä tunteitani. Totuuden puolesta tahdon työtä tehdä niin kauvan kuin elän, totuuden puolesta tahdon kuoliakin. Ja tulkoot mitkä kärsimykset tahansa, en hylkää sinua, jumalani.
Hänen silmänsä säihkyivät innon tulta ja hän lisäsi vielä suuremmalla voimalla: