Kun hän sai täyden varmuuden siitä, että koko entinen elämänsä oli mennyttä, että kaikki haaveet onnellisesta yhdyselämästä, uhraavaisesta yhteistyöstä jäisivät ainiaaksi toteutumatta, silloin hänen sielunsa itsetuntonsa voimassa nousi uhkaavaa kohtaloa vastaan ja huusi sille melkein riemuiten: en minä alistu enkä sorru! Mutta niinkuin haavotettu lintu ylimäisellä voimanponnistuksella vielä kerran räpäyttelee siipiään ja lennähtää pari kierrosta, ennenkuin se maahan vaipuen kangistuu kuolon uneen, niin Eeronkin sielu tuon riemuhuudon jälkeen tunsi voimansa vähenevän ja maailman mustenevan usvien yöksi. Ei nähnyt hän enää niin selvään, minne tähtäsi totuuden tie — vai oliko hän itse joutunut harhaan?
Epäilyksien hornanhenget pääsivät valloilleen hänen sielussaan ja raatelivat sitä kuin nälkäiset sudet. Hänen kasvonsa kapenivat kalvakoiksi ja silmänsä suurenivat palaviksi surusoihduiksi. Hänen käyntinsä kadotti entisen reippautensa, tuli miettiväiseksi ja harvaksi.
"Mitä minä oikeastaan tahdon?" hän itseltään kysyi. "Enkö ole minäkin noita haaveilijoita, jotka eivät maailmassa ole miksikään hyödyksi, vaan jotka pahennusta aikaansaavat kaikkialla ja häiritsevät ihmisten rauhaa? Mitä minä olen tehnyt? Olen jättänyt kotini, olen hylännyt sukulaiseni, herttaisen tätini ja parastani katsovan enoni. Houkuttelin Harryä tekemään samoin, vaikka hänessä pääsi voitolle rakkaus omaisiinsa. Entä Aarno ja Tuomo? Heitäkin olen vietellyt jättämään sitä vanhaa uskollista uraa, jolla ihmiset onneen pyrkivät — kummako, jos heidän silmänsä aukenivat ja he viime hetkessä päättivät peräytyä pois minun poluiltani takaisin taatulle tielle!
"Mitä minä oikeastaan tahdon? Eikö tämä maailma ole sellaisenaan hyvä? Eikö se ole viisaan jumalan luoma? Todistihan Leibnitz, että se juuri tämmöisenä on kaikista mahdollisista paras, ja kuka olen minä, että sitä paremmaksi tahtoisin!"
Ja Eero painoi otsansa viileään lasiin ja katseli ulos ikkunasta. Tuolla ulkona oli kesä täydessä kukoistuksessaan. Aurinko hymyili hellästi ja luonto ilosta sykähteli. Sinivaippaisena neitona joki puikkelehti vehreäin niityin halki, ja kuuset ja koivut rannalla kaihosivat sen vilvottavaan syliin, mutta jäivätkin kainosti silmäilemään sen ketterää kulkua, kun se katosi niemen taa. Matalikolla oli lapsia leikkimässä, loiskivat vedessä kuin kalat, huusivat raikkaasti, nauroivat heleästi. Sulaa sopusointua oli elämä siellä ulkona.
"Noin on kaunis maailma ja minun mieleni näin musta", ajatteli silloin Eero. "Enkö ole ylpeä, sokea, tyytymätön? Mutta tiedäthän sinä, jumalani", hänen sielunsa samassa huudahti, "tiedäthän sinä, etten minäkään muuta ikävöi kuin tuota rikkomatonta rauhaa, tuota sopusointua särkymätöntä! Näytä minulle valkeutesi valo, ilmota minulle, olenko erehdykseen eksynyt, ja sano minulle, missä piilee se oikea elämä! Älä anna minun uupua tiedottomuuden tuskaan, älä epäilyksien elottomuuteen, vaan suo totuutesi katseelleni kangastaa!"
Ja kun tämä rukous huokui hänen sydämestään, syntyi hänen aivoissaan uusi aatos. Hän näki itsensä imeskelemässä tietoja ihmisiltä, kyselemässä kokeneilta, mitä elämä on. Ja hän huudahti innostuen: lähdenpä pyhiinvaellukselle tämän maailman viisaitten luo niinkuin muinoin kreikkalainen Sokrates!…
Vielä samana päivänä Eero matkusti kaupunkiin ja suuntasi askelensa muutaman professorin luo, jolle hän kerran oli tullut esitetyksi enonsa kodissa. Hän oli näet päättänyt ensin käydä oppineen puheille, ja syy, miksi hän juuri valitsi tämän, oli se, että mainittu professori oli herättänyt hänessä heti ensi näkemältä aaveensekaista kunnioitusta, johon vielä tuli lisäksi, että professori oli kuuluisa oppineisuudestaan. Tämä tieteen palvelija oli pitkä, laiha ja arvokas, silmälasit aina kookkaan, luottamusta herättävän nenän selässä.
Hän asui uudenaikaisen, mukavasti sisustetun kivimuurin ensimäisessä kerroksessa, ja tavallisissa oloissa tämä seikka olisi saattanut vaikuttaa Eeroon masentavasti; mutta nyt Eero oli niin jännitetyssä mielentilassa, että hänen oma, vahva tunteensa suojeli häntä ulkonaisilta vaikutelmilta.
Hän soitti, professori oli kotona ja ottaisi vastaan. Eero laski hattunsa eteisen pöydälle ja astui reippaasti kynnyksen yli tiedemiehen tilavaan, vaikka raskaasti kalustettuun työhuoneeseen. Hän seisahtui hieman hämmästyen, kun näki professorin täydessä puuhassa kirjotuspöytänsä ääressä. "Häiritsenkö?" hän itseltään kysyi. "Mutta niinhän palvelustyttö sanoi, että otetaan vastaan."