Oikeastaan Eero oli kuvitellut mielessään, että tuo oppinut olisi hyvin innoissaan, kun syntyisi keskustelu niin syvämietteisistä aineista, vaan — eihän se sitä vielä aavistanut eikä tiennyt, kuka tahtoi tavata ja mikä oli asia.
Kun ei ahkera aatteen mies ollut kuulevinaan tulijan askeleita, täytyi Eeron turvautua tavalliseen keinoon ja yski. Professori käänsi päätään sivulle ja huomattuaan nuoren vieraansa, sijotti kynän kädestään pitimelle, nousi, astui askeleen lähemmäksi ja tervehti.
Eero esitti itsensä.
Aivan oikein, sanoi professori arvokkaan ystävällisesti, — me olemme ennen nähneet toisiamme… Mutta eikö teidän nimenne ollut — —? Luulin, että hovineuvos — — oli teidän isänne?
— Ei, kyllä minun nimeni on — —, vastasi Eero hymyillen. — Mutta hovineuvos on enoni, se tahtoo sanoa, hänen vaimonsa sisar oli minun äitini.
— Niin, niin, minä sekotan. Mutta kuka sitten oli teidän isänne?
— Isäni oli tohtori — —, selitti Eero ja tunsi taas suunsa vetäytyvän hymyyn.
— Ahaa, tohtori — —, kyllä muistan. Olkaa hyvä ja istukaa.
Professori osotti kädellään amerikkalaista keinutuolia ja asettui itse takaisin mukavaan kirjotustuoliinsa. Eero, noudatettuaan kehotusta, sanoi hieman hämillään:
— Minulla olisi herra professorille vähän asiaa… aivan yksityistä, personallista laatua… enkä suinkaan tahdo häiritä, ellei juuri tällä hetkellä herra professorin sopisi suoda minulle neljännestunnin huomiota?