— Nälkääkö teidän veljenne nyt kärsii perheineen…?
— Kärsii kai kuin muutkin… ja sitte vielä on uhattu häätää kaikki maantielle — tehtaan huoneissa kun asuvat — elleivät pian lakkaa niskottelemasta.
— Maantielle?
— Maantielle niin, vaimot, lapset, huonekalut ja kaikki… Mikko veljeni, joka on sosialisti kiireestä kantapäähän ja vähän noin niinkuin heidän johtaja, hän kai joutuu ensimäisenä herrojen vihan uhriksi…
— No, mutta eihän herroilla voi olla oikeutta semmoista tehdä, arveli Eero kauhuissaan.
— Mikäs siinä on rikkaan oikeutta estämässä!… Suokaa anteeksi…
— Ei mitään anteeksi, Valeni. En ole rikas enkä herra… Mutta en kumminkaan saata uskoa, että työnantajat niin julmia olisivat.
— Jospa eivät olisi. Sitä minä pelkään ja kauhistun, kun kälyni on vastikään synnyttänyt lapsen… Sentähden olenkin sinne menossa, että tuon hänet vaikka meille, jos niin on.
He istuivat hetken ääneti, ja sitten Eero sanoi äkkiä:
— Minä seuraan mukana.