Eerolla ei ollut niin tarkka silmä kuin Valenilla, mutta hän lisäsi vauhtinsa juoksuksi. Yhä selvemmin erottivat korvat rähinän seasta kaikenmoisia valitushuutoja, kiroilemisia ja lasten itkuja. Ja paikalle päästyään hän huomasi ja ymmärsi, että Valeni ei ollut erehtynyt, vaan että hänen pahimmatkin aavistuksensa olivat toteutuneet.
Elleivät talot olisi seisoneet ehjinä ja mykkinä paikoillaan, olisi voinut luulla, että suuri tulipalo oli pelottanut asujaimia tavaroitaan pelastamaan. Kaikki oli kuin baabelin hävityksessä. Yltympäri pihamaita seisoi kasoittain huonekaluja, sänkyjä ja pöytiä, tuoleja ja piironkeja, mitkä minkin näköisinä, vanhoja ja uusia, toiset ehjinä, toiset vahingoittuneina ja rikkinäisinä; ja toisaalla sotamiehet kantoivat yhä uusia kaluja ulos talojen avonaisista ovista. Vanhemmat vaimot katselivat tätä menoa, seisten tavarainsa luona, valittaen ja käsiään vääntäen; pienet lapset riippuilivat kiinni äiteinsä helmoista, itkivät ja parkuivat. Nuoremmat naiset rukoilivat sotamiehiä, koettivatpa puoliväkisin estää heitä ryöstötoimessaan, mutta saivat vastaukseksi kirouksia ja hävyttömyyksiä. Työmiehiä ei näkynyt paljon: joku perheenisä, jota vaimonsa itkien ja rukoillen esti väkivoimalla kostamasta tuhon tekijöille…
Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan Eeron sydän täyttyi omituisella hämmästyksen ja vihan sekaisella tunteella. Hän hämmästyi ihmissydämen kovuutta, joka saattoi mennä näin pitkälle, ja hän vihasi…
Hän katsahti ympärilleen, mutta ei nähnyt Valenia, joka oli kadonnut omille teilleen. Hän kääntyi silloin erään likellä seisovan vaimon puoleen ja kysyi tältä:
— Missä miehet ovat, kun ei niitä yhtään näy?
— Kokouksessa ovat kaikki, vastasi vaimo, joka näytti kuuluvan katsojien joukkoon. — Ei suinkaan muuten tämmöistä tapahtuisikaan.
— Pitäisi viedä miehille sana. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta!
Eero lähti astumaan eteenpäin puitten, ihmisten ja huonekalujen lomitse. Kurjuutta kaikkialla. Muutamalla sängynlaidalla istui vanha eukko tutiseva pää käden varassa; silmät tuijottivat maahan ja huulet jupisivat jotakin itsekseen. Sivuuttaessaan Eero oli erottavinaan sanat: "Totisesti sanon minä teille: tämä kaikki on tuleva tämän sukukunnan päälle. Katso, teidän huoneenne jätetään teille autioksi… Jaa, jaa, mutta joka kestää loppuun asti, se tulee pelastetuksi."
Yhtäkkiä Eero seisahtui kuin naulattu, sillä se näky, joka kohtasi hänen silmiään, sai veren suonissa hyytymään. Muutamasta asunnosta kantoi paraikaa neljä virkapukuista miestä ulos vuodetta, jolla makasi nuorehko ja sievä, mutta kalpea ja kärsivännäköinen vaimo, pieni, vastasyntynyt lapsi rinnallaan. Pienokainen huusi minkä jaksoi, ja äiti oli nähtävästi puoli tainnoksissa hädästä ja kauhusta. Eero ymmärsi, että tämä oli Valenin käly, koska Valeni itse tuskissaan hääräili sotamiesten ympärillä ja rukoilevasti pyyteli: "hyvät kristilliset ihmiset, älkää toki murhatko viatonta lasta ja sairasta äitiä!" Siitä ei kumminkaan ollut apua, sillä kantajat laskivat taakkansa maahan, ja yksi niistä lausui raa'asti:
— Kuka käski lakkoa tekemään, juuri kun kakarat maailmaan laitetaan!