Kulkiessaan erään kaksikerroksisen kivimuurin ohi Eeron silmä sattui oven syrjässä olevaan messinkiseen nimilevyyn, johon oli kaiverrettu sanat: "F. G., kustantaja". Hän seisahtui sitä katselemaan, sillä tämä oli juuri se kustantaja, jolle hän oli käsikirjotuksensa lähettänyt, sittenkun edellinen kustannusliike oli sen hylännyt, ja kummallinen ajatus juolahti päähän. "Mitähän, jos käyn tuolla tiedustelemassa kirjani nykyistä kohtaloa — voinhan tuoda sen sieltä samalla pois, jos…"
Tuumasta toimeen. Eero pujahti ovesta sisään. Kustantaja asui itse samassa huoneustossa, jossa hänen toimistonsa sijaitsi, ja Eeroa käskettiin astumaan salintapaiseen sisähuoneeseen, jossa kustantaja — keski-ikäinen mies, jonka soikeissa, parrakkaissa kasvoissa oli tuota epämääräistä oppineen ja liikemiehen sivistynyttä kaksoisilmettä — vastaanotti hänet istuen pöydän vieressä nähtävästi sairastuolissa. Tuttu paperitukko oli Eeron hämmästykseksi pöydällä.
— Suokaa anteeksi, etten voi nousta, pyysi sairas kohteliaasti heidän kätellessään — ilkeä leinin kohtaus sitoo minut nykyisin tuoliin… Painakaa puuta, olkaa hyvä.
Ja Eeron istuttua vastapäätä seisovaan nojatuoliin, kustantaja lisäsi:
— Te olette siis jo saanut kirjeeni?
Tämä odottamaton kysymys sai Eeron kalpenemaan pelosta.
— En minä ole mitään kirjettä saanut… tulin tänne aivan sattumalta…
Kustantaja hymyili.
— Sepä oivallinen sattuma, kirjotin juuri tänä aamuna — ja tuskinpa kirje olisi luoksenne ehtinytkään — kirjotin ja pyysin, että kävisitte luonani yhteisissä asioissamme.
Eero näytti yhä kuin puusta pudonneelta, jonka tähden toinen jatkoi uudella hymyilyllä, puoleksi kysyvästi: