— Te siis ette vielä tiedäkkään, että minä olen päättänyt kustannuksellani julkaista esikoisenne "Nuorukaisen mietelmiä?"
Eeron oli vaikea toipua hämmästyksestään. Tämä kummallinen, onnellinen uutinen tuli niin äkkiä kaikkien synkkien ja murheellisten kokemusten ja ajatusten päälle, ettei hän tiennyt sinne eikä tänne eikä heti voinut uskoa uuteen onneensa.
— Oikeinko todella? hän kysyi miltei kuiskaten — aiotteko todella ottaa teokseni?
— Kyllä kaiketi. Te näytätte kovin hämmästyneeltä?
— Suokaa anteeksi, minä… minä tulin niin iloiseksi.
Kustantaja teki ystävällisen kädenliikkeen.
— Kirjanne lukeminen on tuottanut minulle nautintoa, hän sanoi, — olen vakuutettu, että yleisö tulee siitä pitämään… se tahtoo sanoa: lukemaan sitä, sillä kyllä se arvatenkin herättää myös vastarintaa. Tämä on ensimäisiä laatuaan meillä — ja tietäähän, mikä kohtalo semmoisten osaksi tulee…
Tämän sanottuaan hän katsahti syrjään ja tuli miettivän näköiseksi. Itse asiassa hän viisaana miehenä oli ottanut selkoa Eeron sanomalehtiin kirjottelusta ja tiesi, että sitä oli suurella kiintymyksellä seurattu, jota seikkaa hän kirjaa uloslaskettaessa päätti käyttää hyväkseen tavalla tai toisella.
Mutta Eeron sydämeen virtasi tulvimalla riemun ja kiitollisuuden tunne. Maailma muuttui äkkiä kuin uudeksi. Nyt oli hänenkin työnsä tunnustettu ja annettu arvo hänen ponnistuksilleen. Tämä oli aivan kuin viittaus kohtalolta, että hänen työnsä oli hyödyllinen ja tarpeen, että hän yhä jatkaisi samalla tiellä. "Ja kunpa täten edes hiukkasen taidan lieventää ihmisten huolia ja murheita!"
Kustantaja taas puhui: