— Vai niin, hän sanoi, — aivan oikein, käskin minä Valenia tulemaan tänne… No, ja sinä täti, sinä annoit hänelle, mitä hän pyysi?
— Kuinkas muuten?… Vaikka olemmehan jo Kaarlon kanssa kirjottaneet nimemme toiseen listaan samaa tarkotusta varten.
— Niinkö!?
— Ymmärräthän sinä, sanoi hovineuvos tyynesti, — ettemme missään tapauksessa olisi kieltäneet apuamme, kun kerran sinä olit rekomendeerannut, sillä muunlainen käytös olisi osottanut, ettemme sinuun luota. Mutta tässä erityisessä tapauksessa annoimme mielellämme, kuten jo tädiltäsi kuulit.
— Onhan sääli noita raukkoja, jotka kärsivät puutetta, lisäsi täti puolestaan.
Eero ajatteli itsekseen, että sittenkin on rakkautta enemmän maailmassa kuin hän oli luullut, ja kysyi innolla:
— Te siis hyväksytte lakkolaisia ja olette heidän puolellaan?
Sinäkin, eno?
— Et näy suuria ajattelevan meidän ihmisrakkaudestamme, vastasi hänen enonsa omituisesti hymyillen. — Muuten sinun kysymyksesi on umpimähkään tehty. Emme suinkaan ole lakkolaisten puolella, sillä minä tunnen erään yhtiön jäsenistä ja tiedän, että heidän afärinsä tätä nykyä ovat sillä kannalla, etteivät saata korottaa työmiesten palkkoja… Semmoisessa asiassa on kysymys kymmenistä tuhansista markoista vuodessa… Toiselta puolen kaikilla ihmisillä on oikeus — työmiehillä kuin muillakin — koettaa parantaa aineellista asemaansa… hätätilassa pakkokeinoillakin.
Eero oli huomaavinaan enonsa sanoissa enemmän myötätuntoa kärsiviä kohtaan kuin tämä itse tahtoi tunnustaa, ja hän päätti sentähden olla väittämättä vastaan. Muistipa omat sanansa pastorille, että oikeuden käsitettä saattaa väännellä sinne tänne tuulen mukaan.
Hän nyökäytti päätään ja lausui vakavasti: