— Sitä en uskalla väittää, mutta kuinka sen selitätte?
— Olen elänyt kohta seitsemänkymmentä ajastaikaa, mutta en vielä ole tavannut ketään suomalaista — ellen lukuunota pari heikkomielistä lahkolaista Pohjanmaalla, josta olen syntyisin — en ole tavannut ketään uskovaista, joka toden teolla olisi uskonut esimerkiksi kirkon opettamaan helvettiin ja noihin tuommoisiin. Kyllähän kansa niitä oppeja ja asioita tosina pitää, se kun ei parempaa tiedä, mutta ei se niihin usko. Kyllä kansa kirkossa käy, mutta se on vanhaa tapaa ja tottumusta vain.
— Sanotteko siis, että Suomen kansa on vapautunut kirkosta ja sen opista?
— En sitäkään. Vapautunut se ei ole, koska sille ei totuutta ilmoteta… Herrat sitä itseään varten säilyttävät… Mutta kansa ei liioin usko niihin oppeihin.
— Tulemmeko siis sittenkin siihen johtopäätökseen, että kansa oikeastaan on ilman uskoa?
Tähän Eeron kysymykseen ukko tyynesti vastasi:
— Melkein kaikki ihmiset, jotka eläissäni olen tavannut, ainakin kaikki vanhemmat ja täysikäiset, ovat hartaasti ja syvästi uskoneet ja luottaneet Jumalaan.
Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten kysyvästi:
— Maisteri ymmärtää, mitä tarkotan, vaikken mikään puhuja ole?
— Ymmärrän, lausui Eero hiljaa ja hänen mielensä oli täynnä kunnioitusta.