Eero hymyili ja nousi kyykkysiltään. Arkun kansi suljettiin paukulla ja pantiin lukkoon takaisin. Avain pistettiin pöytälaatikkoon.
— Kyllä on mahtanut teillä olla kirjava elämä? Eero kysyi, kun he aivan kuin sanattomasta sopimuksesta olivat jälleen istuneet paikoilleen.
— Ei tuo niin järin kirjava ole ollut, pääpiirteissään hyvinkin yksinkertainen. Mutta ainahan sitä ihminen joutuu tekemisiin toisten kanssa, ja silloinpa tuota oppii, jos kokeekin.
— Kertokaa minulle elämästänne. Kuinka olette asettunut tänne niin kauvaksi syntymäseudultanne?
— Hm, sehän se juttu olikin, sanoi ukko ja kopisti porot piipustaan. Hän mietti tuokion, pisti piipun taskuunsa ja jatkoi sitten: — meitä oli kolme lasta, kaksi sisarusta ja minä, vanhin. Isä oli rikkaan talonpojan torpparina, ja elämä sujui joltisenkin niin kauvan kuin hän ja äiti elivät, molemmat vanhemmat kun olivat työteliäitä ja siivoja ihmisiä. Ei juuri voita suuhun vuotanut, muttei puuttunut puhdas leipäkään, jollei kova halla sattunut. Maata muokkailtiin, peltoa pengottiin, ja vähitellen syntyi viljavia vainioita Honkamäen ympäri. Kaikki olisi saattanut hyvinkin luonnistua, ellei isä äkkiä olisi sairastunut. Mikä lie häneen tullut, kylmettyi kevätpuolella — sinä vuonna olikin harvinaisen raaka talvenloppu — ja paneutui vuoteelle. Eikä se ollut ainoa isku, joka onnellista perhettämme kohtasi. Eräänä päivänä tuli talon isäntä ja ilmotti, että hän tarvitseekin torpan maat itseään varten ja aikoo ne ottaa isältä. Siinä ei auttaneet mitkään rukoilemiset, kun ei ollut kirjotettua kontrahtiakaan… Kai oli isäntä iskenyt silmänsä kauneihin peltoihimme… Niin no, isän sairaus tuosta vain yltyi, ja helluntaina hän laskettiin ruumiina maahan. Mutta sitä ei kestänyt äitimme, joka muutenkin oli heikonlaiseksi käynyt valvomisesta ja rasituksesta. Tuskin viikkoa kului, niin jo hänkin makasi kuolleena. Siinä sitten oltiin kolmisin sisareni ja minä, turvattomina suremassa…
Ukko oli vähän aikaa vaiti, sitten uudisti kertomuksensa:
— Niin no, mitä niistä vanhoista muistoista… Minä olin silloin kuusitoistavuotias ja olisin hyvinkin jaksanut torppaa hoitaa ja siskojani elättää. Leena, joka oli viidennellätoista, olisi sisäaskareet toimittanut. Mutta mikä auttoi, kun piti lähteä tiehensä ja jättää oma rakas kotinsa… Seuraava talvi se olikin vaikea. Leena oli päässyt piikatytöksi muutamaan taloon ja minä toiseen renkipojaksi, mutta Mari, joka oli vain yhdeksänvuotias, ei vielä työhön kelvannut, vaan joutui huutolaisena entisen isäntämme luo, jossa häntä huonosti ja raa'asti kohdeltiin. Tuo oli minun, muun surun ohessa, niin vaikea nähdä ja kuulla, kun en auttaakaan voinut, että rupesin vihaamaan paikkakuntaa ja sen asujaimia ja kaihosin pois koko seudulta…
Taas oli ukko hetken ääneti, ennenkuin jatkoi:
— Syksyllä otin papinkirjan, jätin syntymäseutuni ja rupesin kulkemaan merta kohden. En ollut oikein varma aikomuksistani ja niin tulinkin jääneeksi muutamaan pitäjääseen Oulun läheisyyteen, jossa sain pestin eräässä hyvinvoivassa talossa. Sattui sitten niin pahasti, että rakastuin tyttöheitukkaan, joka minut kumminkin petti ja meni mieluummin Oulun herralle jalkavaimoksi. Ei maittanut olo enää silläkään paikkakunnalla. Kuului siihen aikaan olevan valtiontyötä kaakkoisosassa maata, ja niin tulin kuin tulinkin Viipurin tienoille Saimaan kanavan kaivaustöihin. Pari vuotta siellä oltuani syttyi Itämainen sota, ja Englannin laivat tulivat Suomen rannikkoa hätyyttelemään. Tarttuipa yleinen sotainto minuunkin, menin vapaaehtoisena ruotuväkeen ja olin mukana kahakoissa, vähäisissä rantataisteluissa. Minulla oli kumppanina eräs hyvä ystävä, hän sai kerran muutamassa kahakassa kuolinhaavan ja heitti henkensä. Olin hänen vuoteensa vieressä viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän puhui paljon kaunista ja antoi minulle sormuksen käteen. "Pidä sinä tämä", hän sanoi, "sen olen tyttöseltäni saanut. Hän on nyt yksin maailmassa, piikana Helsingissä. Ota hänet ja minä siunaan sinua vielä haudan takana." Niin hän sanoi sanasta sanaan ja kuoli. Minä lähdin sodan loputtua Helsinkiin, tapasin tytön ja kerroin hänelle kuolleen sulhonsa viimeiset sanat. Hän vain itki eikä puhunut mitään. Mutta minä olin häneen jo mieltynyt. Päätin odottaa, kunnes surunsa lauhtuisi, ja menin takaisin valtiontöihin Viipuriin. Kun kanava valmistui, palasin Annan luo ja kosin. Hän suostui. Meillä oli molemmilla vähän säästöä, vietimme häämme, sain vielä valtiontyötä — rautatietä kun silloin alettiin rakentaa —, ja niin sitä elää huilailtiin vuosi toisensa perästä. Tuli lapsiakin ja jo rupesi oma koti pyörimään mielessä. Ja rautatiellä ansaituilla rahoilla hankittiin tämä Hölisevän torppa… Siinähän se on mun elämäni.
— Ja sama Anna-tyttö se nyt on tämä teidän emäntänne?