— Todellako? Siinä tapauksessa minä olen heistä aivan erilainen, taikka oli heidän lapsuutensa usko toinen kuin minun… Tuo väitös muuten tuntuu minusta fraasilta… Kummapa olisi, jos ei ihminen mitään voisi tietää…
— Hm, hm. En minä ainakaan mitään tiedä enkä osaa väitellä kanssasi…
— Et, et, täti kulta, se on totta, se, mutta siksipä sinusta niin kovin pidänkin. Sinä olet hyvä, niin herttainen ja hyvä, ja sinä toivot minulle kaikkea hyvää, et ole koskaan hermostunut, et mitään minulta vaadi, rakkautesi on kuin oman äitini. Oh, kuinka sinusta pidän.
Ja Eero sulki hänet taasen syliinsä.
Tuletko nyt kahville? kysyi täti imarrellen.
— Tulen, tulen.
Semmoista oli elämä kodissa, ja vaikka Eero välistä koettikin sekottaa huumoria keskusteluihin varsinkin tädin kanssa, oli kuitenkin sydämessä haava, joka alituiseen kirveli.
II.
Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti käännekohdan Eeron ulkonaisessa elämässä. Eero oli kauvan kaivannut valon sädettä, joka viittoisi hänelle tien ja samalla antaisi hänelle rohkeutta ja kykyä alkaa sitä "uutta elämää", jota hän ikävöi hämärästi.
Se oli itsessään vähäpätöinen, melkein naurettava tapaus, eikä siitä ollut asianomaiselle näennäisesti mitään ulkonaisia seurauksia, ja kuitenkin se oli kuin eteen sattuva tienhaara noille neljälle ystävälle, jotka kauvan olivat haaveilleet toisenlaisesta elämästä, mutta eivät vielä olleet varsinaista askelta sen suuntaan ottaneet.