Sitten hän ei osannut itseään hillitä, vaan syöksyi polvilleen tätinsä eteen, painoi päänsä hänen helmaansa ja nyyhkytti kuin lapsi.
Eikä täti osannut muuta kuin silitellä lemmikkinsä tukkaa ja kuiskailla:
— Voi lapseni, voi lapseni.
Ja kun nyyhkytykset taukosivat, Eero alkoi puhua, ensin hiljaa, soinnukkaasti, sitten kovemmin ja päätään nostaen:
— Voi kuinka Jumala rakastaa ihmisiä. Et sinä aavista, täti, kuinka Hän rakastaa. Hänen rakkautensa on kuin suuri valtameri, kuin ääretön ulappa, eikä ihmisajatus sitä käsittää voi. Ei anteeksiantamisesta ole kysymystäkään, sillä ei ole mitään anteeksiannettavaa. Kuta viheliäämpi ja heikompi ihminen on, sitä suurempi on Jumalan rakkaus. Jumala pyytää meiltä anteeksi, niin, Jumala pyytää meiltä anteeksi. Sillä Hän kantaa meitä käsillään kuin äiti lastaan ja Hän tahtoisi kärsiä kaikki meidän puolestamme…
Ja täti itki.
Hän painoi rintaansa tuota kultaista päätä, tuon suloisen nuorukaisen päätä.
Ja Eero sanoi:
— Mikä soitto sun sydämessäsi, täti. Se on kuin rakkauden kannel.
Ja hetken perästä hiljaa, hiljaa, päätään nostaen: