— Terve, terve, terve, terve!
Eero olisi tahtonut syleillä yhdellä kertaa heitä kaikkia. Molemmat lämpimät kätensä hän heille tarjosi. Kaikkien silmät olivat kyynelissä.
— Vieläkö sinä meitä muistat?
— Vieläkö!… oh, oletteko koskaan olleet ajatuksistani kaukana?…
— Ja tämäkö se nyt on kotisi?
— Tämä, tämä… Se koti, josta yhdessä uneksimme.
— Pieni paratiisi tämä onkin. Kukkiva puutarha, ilma täynnä tuoksua…
— Ja katsokaa, pojat, kuinka se sijaitsee. Niemen nenässä järven rannalla… Näittekö koivujen välistä valkovenoseni tuolla lepistössä rannan laidalla?…
— Näkyy pilkistävän…
—… ja tänne tulokin on saakelin viehättävä. Varjoisan kuusimetsän ja petäjikön kautta tie ensin kulkee — ja sitten kun tuonne laidalle joutuu, niin äkkiä aukenee eteen järven päilyvä pinta ja tämä pieni idylli tässä… Kyllä oletkin osunut, Eero.