Eero oli vähällä itkeä.
— Mitä kuulen, hän sanoi. — Te olette nuoria, terveitä, pulskia… ja… ja elämään väsyneet.
— Niin, sehän on nykyaikaista.
— Sitä spleen'iä, tiedät, hypokondriaa, nervositeettia.
— Pois kaikki! Onko teidän sanoissanne rahtuakaan totuutta?
— Kaikki on totta, kaikki.
— Maailma kaipaa sielun lääkäriä, se kaipaa sinua… Mutta ei ainoastaan sinun kirjojasi, vaan sinun läsnäoloasi.
— Sinun täytyy tulla vaikuttamaan.
— Ystäväni, ei maailma minua kaipaa, ette tekään. Maailma kaipaa itseään, tekin. Kuka se on se itse? Se on Jumala, jota voi palvella. Sitä te kaipaatte, jota voisitte palvella, jumaloida, ihailla…
— Oikein puhut. Sitä me kaipaamme. Eikä se ole nainen. Sen olemme kokeneet.