Ja nyt he olivat kaikki Vuorelassa. Siellä istui kaikki talon väki pihamaalla, vanhemmat kiikkulaudalla, nuoremmat nurmikolla. Eeron täti piti pikku Annaa sylissään, hänkin oli puettuna kuin talonpoikaisvaimo, Anna-muori silitteli pienen, vieressään seisovan Eero-Jannen kiharoita, Leena istui ruoholla ja Janne, joka oli yhtä rakastunut vaimoonsa kuin ennen morsiameensa, loikoili pitkällään maassa päivän rasitusten jälkeen, pää Leenan pehmeässä sylissä. Toisen ryhmän muodostivat Aarno, Tuomo, Harry ja Eero, ja vielä toisen rengit ja piiat.
Ja aurinko laski.
Väinö vanhus, vähän harmaampana kuin ennen, istui laudalla ja piirteli sauvallaan santaan.
Hän rupesi puhumaan ja sanoi:
— Kuulkaa nyt kaikki kansa, mitä vanhus elämästä kertoo.
Ja kaikki lähestyivät. Mutta vanhus puhui:
— "Edenin onnela on ihmisten asunto, ja monenlaatuisia eläviä olentoja on annettu ihmisille iloksi ja avuksi.
"Sen metsissä kuuset kuiskailee ja sen saloissa hongat huuhuu. Kuin taivaan sini helkyttelevät sen järvien kirkkaat pinnat, ja koskissa kohisee sen vuolevat virrat. Mutta laaksoissa kelmivät viljavat vainiot, ja ihana kuin ystävän lempi on Edenin tarha.
"Vaan mistä itänyt on ikävä ihmisten sieluihin ja miksi kaihoo heidän henkensä luvattuun maahan? Siksi että kiusauksien katala käärme heidän silmiänsä sokaisee.
"Jokaisen ihmisen sydämeen, joka maailmaan syntyy, ottaa asuntonsa viisauden valo. Se on Jumalan ääni ja ihmiskunnan yhteinen kokemus.