III.
Vähän myöhemmin samana iltana Eero ja Tuomo tulivat Aarnon luokse, ja Eero kertoi ystävilleen Harryn jutun, josta he suuresti hämmästyivät, sekä kysyi heidän mielipidettänsä siitä. "Paha paikka, paha paikka", sanoi Tuomo vältellen ja nousi sauhuavaa lamppua korjaamaan. "Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Aarno, tutkien Eeron ilmettä. Siinä he istuivat kolmisin Aarnon tuiki pienessä vuokratussa ylioppilashökkelissä, Aarno ja Tuomo asiaa harkiten, Eero valmiina ilmottamaan heille päätöksensä; ja heidän välillään syntyi seuraava keskustelu:
Tuomo. Pitäneeköhän pojan muuttaa kotoa?
Aarno. Kuinka sitten? Johan sinä kuulit, että Harry itse katsoo välttämättömäksi tehdä niin.
Tuomo. Ja koulusta pois viimeiseltä luokalta!
Aarno. No, ei sitä koulussakaan paljon viisastu… Minä tässä ajattelen, että voihan Harry muuttaa tänne minun luokseni toistaiseksi. Eihän tämä minun rustinkini kovin tilava ja suurenmoinen ole, mutta kyllähän luulen Harryn tähän tyytyvän, vai mitä sinä tuumaat, Eero?
Eero. Niin, pojat, minulla se tuuma onkin jo valmiina. Ettekö huomaa, että me nyt — me kaikki — voisimme tehdä jotakin semmoista, jota me monasti olemme uneksineet ja josta monasti olemme haaveilleet?
Tuomo. Et suinkaan sinä tarkota…?
Aarno. Sitä meidän yhteistä kotiamme?
Eero. Sitä niin. Nyt on aika tullut. Kohtalo itse viittaa meille tien. Nyt pankaamme vanha tuumamme toimeen. Miksi Harry yksin tekisi sen, jota kaikki olemme hyväksi ajatelleet? Ettekö muista, kuinka aina olemme sitä ihanteena pitäneet, että meillä olisi oma mökki maalla — järven rannalla, kuusten suojassa, pikku perunamaa ja pikku puutarha, joita viljelisimme, ja venonen, joka iltasin auringon laskiessa keijuttaisi meidät järven aalloilla? Ja kun sitten välistä kaupungissa ostoksilla käytäisiin, olisimme kuin maa-ukot ainakin, ihmettelisimme komeutta, häpeäisimme ylellisyyttä ja nauraisimme keikarein turhamaisuutta… Kyllähän tunnette tuon maalaistunnelman?… Ja kun meillä oma koti olisi, voisimme käskeä tupaan kenen tahansa, tarjota ruokaa ja yösijaa köyhälle vaeltajalle, auttaa kaikkia, jotka apua tarvitsevat, ja luoda koko ympäristöömme iloa ja onnea… Ettekö muista näitä unelmiamme?… Muistatte hyvinkin, ja tästä näin suloisesta tulevaisuudesta emme saa puhuakkaan, sillä se miltei viettää itsekkyyteen… Mutta muistakaamme sen samaisen elämän sisällistä puolta. Me neljä, joiden sieluja polttavat tämän yhteiskunnan kauheat vääryydet ja jotka emme tahdo emmekä saata niihin vääryyksiin osaa ottaa, me jätämme ne kaikki, me luovumme tästä herraselämästä ja astumme sen kansan pariin, joka meidät povellansa kantaa… Minä olen jo yliopistolukuni hylännyt, te ette myöskään tunne niihin vetovoimaa, Harry ei niistä mitään tiedä — miksikä tänne jäisimme itsellemme ja muille vaivaksi ja kiusaksi? Virkamiehiä meistä ei tule, laiskureita ei liioin — mitä muuta kuin rupeamme todellakin työtä tekemään ihanteemme puolesta! Ei täällä muuta välittävänäkään ole, ja tarvitsee tämäkin kansa niitä, jotka sille totuuden sanovat. Opetamme, puhumme, kirjotamme — meidän kotimme ja yhdyselämämme on luova valoa koko Suomen kansaan. Sitä vartenhan elämme, että totuutta etsisimme ja opettaisimme muitakin ihmisiä elämään totuuden elämää!… Ja kuinka paljon meillä on muille opettamista jo tämän ainoan askelen jälkeen! Minä tunnen rinnassani niin suuria ja rikkaita tunteita, että oikein tahtoisin syleillä koko maailmaa ja huutaa sille, kuinka onnellinen ihminen on, kun hän totuuden puolesta elää… Eikö niin, Aarno ja Tuomo?