Aarno. Kauniisti sinä, Eero, puhut; ja minun vastaukseni on jo kauvan ollut valmiina, kauvan olen jo kutsuntaasi ikäänkuin odottanut. Minä seuraan sinua. Eihän tässä minun nykyisessä olossani ole mitään viehättävää; jos sinä kotisi ja omaisesi jätät, enkö minä jättäisi näitä paperisia seiniä? Maalla olen syntynyt, maalla elänyt, ennenkin maata kuokkinut. Maalle halajan, sinne yhä ikävöin, ja teidän parissanne tulisin vaikka minne… Mitä sinä sanot, Tuomo?
Tuomo. Mitäpä minä sanoisin? Onhan minulla sama ihanne kuin teillä, totuuden puolesta minäkin tahdon elää. Mutta sanoppa, Eero, kuinka olet ajatellut, että tämä toimeen pantaisiin, kuinka ja koska? Eihän meillä vielä mökkiä ole…
Aarno. Totta on, ei meillä mitään ole…
Eero. Ei ole, mutta on hankittava.
Tuomo. Millä? Ei meillä rahojakaan ole.
Eero. Rahatkin on hankittava.
Aarno. Ei niistä hätää, saanhan minä vähän perintöä piakkoin ulos.
Tuomo. Totta, totta, sitä odotamme.
Eero. Emmehän me voi mitään odottaa, tällä hetkellähän Harryn on muuttaminen. Älkäämme asiaa siltä kannalta ajatelkokaan! Ei meidän elämämme saa olla rahoista riippuvainen. Mitä siitä, vaikkei meillä penniäkään olisi — muutamme nyt heti jonnekkin maalle, menemme johonkuhun taloon asumaan, kyllähän ne halvalla meille ruuan antaa ja vuoteen, opetamme paikkakunnan lapsia lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, tottahan sillä leivän ansaitsemme, ja sitäpaitsi, pojat, teemmehän muullakin tavalla työtä, luemme ja kirjotamme. Minä tunnen päältäni, että tulen kirjottamaan jotakin, ja sitten aion tutkia uutta testamenttia oikein juurta jaksain.
Aarno. Niin, miksei tuo kävisi päinsä? Voimmehan olla apuna talon askareissakin, ottaa kesällä ulkotöihin osaa ja talvisin kirvestä käyttää ja veistä viuhkauttaa.