Tuomo. Niin niin, ehkäpä tuota toimeenkin tultaisiin. Mutta kuulkaa, pojat, olisinko minä pelkuri, jollen sittenkään seuraisi?
Hetken äänettömyyttä.
Eero. Miksi et seuraisi?
Aarno. Etkö seuraisi kanssamme? Mikä sinun nyt on, Tuomo?
Tuomo. Ajattelen äitiäni. Hän ei semmoista tekoa käsittäisi… Te tiedätte, hän makaa sairaana, ja kukatiesi hän surusta kuolisi.
Aarno katsoi kysyvästi Eeroon.
— Onko äitisi sairas? En sitä tiennyt, sanoi tämä ja vaipui ajatuksiin.
Tuomo. Eikö mielestänne olisi kovaa näin ollen katkeroittaa äidin mieltä?
Aarno. Kovaa olisi… Mitäpä nyt on tekeminen?
Eero (toipuen ajatuksistaan). Vai on äitisi sairas, ja sinun mielestäsi olisi sydämetöntä hänet jättää… Mutta voi asiaa katsoa aivan toiseltakin kannalta ja kysyä: saako ihminen olla mistään riippuvainen, kun hänen pitää tekemän se mikä on oikein? Onko se sinun syysi, että äitisi on sairas juuri tällä hetkellä? Pitääkö sinun ihmisen takia luopua totuuden palveluksesta? Minun enoni ja tätini eivät ole sairaita, mutta kyllä varmaan he hämmästyvät, jopa pahastuvatkin, kun heille aikeeni ilmotan. Mutta voinko minä sitä lukuun ottaa? Vanhempien ja holhoojien oma syyhän se on, että ovat niin kuuroja totuuden äänelle, etteivät sitä kuule, kun se puhuu heidän lastensa suun kautta. Maailma se on paha, se se on kova, sydämetön ja sokea, mutta pitääkö meidän sen alle alistua? Minä en sitä tee, mutta en tahdo sinua mihinkään yllyttää, Tuomo…