Tuomo. Et, et, kyllä sen tiedän… Älkää nyt olko pahoillanne minulle, pojat…
Eero. Kuinka sitä olisimme, Tuomo?… Mutta tuntuu minusta sittenkin, jos oikein sydämeni ajatuksen teille lausun, että väärin Tuomo tekisi, jos hän äitinsä takia jäisi tulematta. Miksi hän niin tekisi? Rakkaudesta — ja keneen? Äitiinsä. Onhan se hyvä. Mutta miksikä hän taas seuraisi meitä? Rakkaudesta — ja keneen? Totuuteen, ihanteeseen, Jumalaan, s.o. kaikkiin ihmisiin. Eikö edellinen hyvä häivy mitättömäksi tämän rinnalla? Eikö rakkaus kaikkiin ole suurempi kuin rakkaus yhteen? Ja muistakaamme: sillä yhdellä on toisia, jotka häntä rakastavat, mutta suuressa maailmassa on niin monta, niin monta, joita ei kukaan rakasta!… Vieläkin: sitä yhtä totellen palvelemme sen itsekkyyttä, mutta totuutta totellen emme palvele kenenkään itsekkyyttä, vaan sitä, joka on kaikille hyvä… Ettekö ymmärrä ajatustani?
Aarno. Kyllä, kyllä.
Tuomo (taistellen itsensä kanssa). Ymmärrän, ja oikein puhunetkin…
Annappas kun mietin asiaa.
Eero (hymyillen). Ja Tuomo, rakastathan meitäkin? Tuomo (kyynelsilmin). Niin, niin, sen teen… rakastan teitä… ja rakastan äitiäni.
Eero huomasi Tuomon liikutuksen. — Tuomo, Tuomo, älä luule, että minulla on kova sydän, hän pyysi, nousi ja levitti sylinsä, johon Tuomo heittäytyi. — Olemmehan heikkoja ihmisiä ja tämä elämä on niin raskas… Oi että meitä edes on neljä ystävää! Kuinka muuten jaksaisimmekaan…
Tuomo (irtautuen Eeron sylistä ja pyyhkäisten kyyneliään). Luulenpa melkein, että siitä ystävyydestä voisimme elääkin.
Viereisestä huoneesta kuului astuntaa ja keskustelua. Joku lähestyi kamarinovea, ja Aarno hyppäsi ovelle vierasta vastaan ottamaan.
Aarno. Ehkä se on Harry, joka tulee. Kauvanpa hän on viipynytkin.
Hän avasi oven ja vaihtoi pari sanaa jonkun kanssa; sitten palasi
Eeron ja Tuomon luo, kirje kädessä.