Mutta ihanne hänellä oli. Kahdentoista vuotiaana hän oli lukenut
Victor Hugo'n "Les Misérables" ja siitä saakka hän tiesi, kuka
ihminen oli jaloin maailmassa. Se oli Jean Valjean, kaleeriorja. Ja
Jean Valjean tuli hänen ihanteekseen. Hän itki häntä ajatellessaan.
Väärin olisi yhtäkaikki väittää, että kirja teki pojasta sen Eeron, joksi hän vähitellen muodostui. Kirja herätti eloon sen Eeron, joka piili lapsen sielussa ja jonka esihistoria kuului elämän salaisuuksiin, mutta kirja ei sitä luonut. Se oli, ja vuosi vuodelta se tuli enemmän näkyviin.
Hän ei voinut nähdä toisen kärsivän tuntematta itse tuskaa, oli se eläin tai ihminen. Jos hän ei silloin voinut auttaa, oli hänellä ikäänkuin tunnonvaivoja, ja hän pakeni yksinäisyyteen "ajattelemaan". Eläimiä hän ei koskaan kiusannut, ei tahtonut hyttysiäkään kesällä tappaa, paitsi jos oikein purivat. Kun toverein leikeissä oli mukana, ei ottanut osaa heidän kiistoihinsa ja kinoihinsa. Jos välistä sattui, että paha tuuli yllätti ja Eero kiukustui ja kiivastui, oli häpeänsä perästäpäin rajaton. Aikaa voittaen ne kohtaukset harvenemistaan harvenivatkin.
Hän oli niin muodoin pienestä saakka melkein "täydellinen", jommoiseksi häntä katsottiinkin sekä koulussa että kotona. Siihen tuli lisäksi, että ikäisensä pitivät häntä vähän kuivana ja juhlallisena, jos kohta hyväkseen käyttivät hänen taitoaan ja tietojaan, joilla mielellään tovereitaan autteli, sillä hän oli teräväpäinen ja osasi aineitaan hyvin; ja toiseksi, että enonsa välistä arveli, kun poika taas oli kovin hiljainen: "ettei se vain kääntyisi akkamaiseksi".
Oli hänellä sentään ystäväkin, ja uskollinen. Se oli Roland, iso ruskeankeltainen bernhardilaiskoira, joka vastasyntyneenä oli ostettu Eerolle leikkikumppaniksi. Kerran Roland penikka kömpelyytensä päivinä tipahti kaivoon. Eero sattui näkemään ja sai kun saikin koiran pelastetuksi, vaikka pahasti kylmettyneenä. Hyvän hoidon alaisena se kuitenkin pian parani. Pari vuotta myöhemmin Eero kerran kallioita kiipeillessään kaatui ja loukkasi päätään pahasti. Verta tulvi haavasta ja Eero meni tainnoksiin. Roland, joka aina seurasi kumppaniaan tämän matkoilla, riensi apuun ja tarttuen tukevilla hampaillaan kiinni housunvyötäröstä kantoi pienen isäntänsä hellävaroen ja kiireesti kotiin. Koti ei ollut kaukana, mutta koira kuitenkin pelasti pojan. Ja varsinkin siitä päivästä Eero ja Roland olivat eroamattomia ystäviä, Roland Eeron mielestä viisain ja paras toveri maailmassa ja luultavasti Eero Rolandinkin.
Hänen elämänsä kului kuin nuoren tytön hiljaisissa haaveiluissa ja ankarassa velvollisuuksien täyttämisessä. Hän säilyi kaikesta pahasta, sillä hän ei sitä etsinyt eikä mikään sitä hänessä herättänyt. Ja vaikka hän tiesikin pahan olemassaolosta, sillä opetettiinhan se hänelle koulussa uskontotunnilla, jäi se tieto uinailemaan johonkin syrjäiseen aivosoluun, ja hänen tajuntansa oli täynnä vain ihania haaveita ja taivaan korkuisia tuulentupia. Oli eräs opettajansa sen havainnutkin ja sanoi kerran enolle huolissaan: "mitähän siitä lapsesta tulleekaan? kestäneekö hän elämän myrskyjä?"
Ja myrskyt rupesivat tulemaankin. Jo koulussa Eeroa välistä oli vaivannut kummallinen tunne siitä, että kaikki ei ollut niinkuin olla piti. Se tunne oli hyvin hämärää ja epämääräistä, mutta se palautui yhä useammin, kuta ylemmälle luokalle Eero ehti. Varsinkin historian tunneilla se häntä kiusasi. "Miksikä luemme tämmöisiä rumia asioita: kuinka ne tappelivat ja sotivat ja tappoivat ja murhasivat? Sehän on hirveätä. Sentähden pojatkin niin huutavat ja telmivät." Ja uskontotunnilla hän punastui korvia myöten ja tunsi olonsa tukalaksi, kun oli aivan kuin mikä paha henki olisi sydämessä kuiskinut: "etkö huomaa, että juuri tuo uskonlahko se puhuukin asiat niinkuin ne totuudessa ovat?" Ja myöskin uusia kieliä opetettaessa. Eerolle oli ranskankieli miltei toisena äidinkielenä, hänellä kun pienenä oli ollut sveitsiläinen "bonne", ja hän ihmetteli, että koulussa kieliä opetettiin sillä lailla, ettei kukaan pojista osannut puhua ainoata sanaa. Kun hän välistä leikillä puhutteli tovereitaan ranskaksi ja etevin niistä koki vastata samalla kielellä, ei Eero saattanut olla nauramatta toisen hullunkurisille virheille. Mutta tässä kohden hän oivalsi, että opetuksessa oli vika. Matematiikka oli ainoa aine, joka ei herättänyt hänessä mitään levottomuutta.
Mutta yliopistossa myrskyt yltyivät. Hän oli valinnut latinan pääaineekseen aluksi — vallan sattumalta, koska jotakin piti lukea maisteriksi tullakseen — ja juoksenteli luennoilla niinkuin toveritkin. Kotona odottivat paksut nidokset, joiden ääressä aika oli kulutettava. Nyt kun ei enää ollut säännöllisiä läksyjä, vaati velvollisuudentunto, että aina istuisi kurssikirja kädessä. Romanit ja runot piti heittää sikseen. Elämä kävi siten kuivaksi ja ikäväksi, sillä kurssiluvuista ei ollut hupia. Eero huomasi, että niin oli useimpien toverienkin mielestä, vaikka eivät siitä näkyneet välittävän; heidän mielestä kai niin piti ollakkin. Mutta Eero ei voinut tovereinsa tavalla paeta ikävyyttä vanhan koetun trion seurassa: Wein, Weib und Gesang. Hän ei tuntenut siihen vähintäkään vetovoimaa, viulu yksin oli hänen lohduttajanaan; ja niin hän kävi yhä enemmän umpimieliseksi, harvapuheiseksi ja miettiväiseksi.
Hän alkoi itseltään kysyä: "minkätähden olen olemassa? mitä varten tulee minun kulkea täällä ikävissäni? minkä vuoksi minun pitää vaivata itseäni lukemalla esim. tätä äärettömän kuivaa Liviusta, jota kerrassaan inhoon? miksikä pitää minun kuin minkäkin itseliikkujan astella luennolta luennolle ja aina kolme neljännestuntia kerrallaan istua penkittää hartaassa äänettömyydessä?" Ja kun nämä kysymykset liikkuivat hänen aivoissaan, silloin pyörivät kirjaimet silmissä, kun piti lukea, ja professorin sanat katederilta kuuluivat yhtenä huminana korviin. Eero tekikin sen merkillisen huomion, että vaelsi hämmästyttävässä tiedottomuudessa. Huolimatta papereistaan ja todistuksistaan, joiden mukaan hänellä oli niin ja niin paljon tietoa, hänelle vähitellen selveni, ettei hän mitään tietänytkään. Niin, niin, kaksi kertaa kaksi oli neljä tietysti ja leivonen oli latinaksi alauda, mutta miksikä hän ollenkaan oli olemassa, sitä hän ei ollut oppinut. Oli kyllä kuullut, että Jumala oli tyhjästä luonut taivaan ja maan ja puhaltanut henkensä Aadamin sieramiin ja että Jumalan pojan kuolema pari tuhatta vuotta sitten tuotti hänelle taivaan, kun itse henkensä heittäisi, — mutta mikä tämä hänen nykyinen elämänsä oli, sitä hän ei ollut kuullut. Ja vaikka se välistä tuntui melkein naurettavalta, oli se kuitenkin aivan kuin joku vanha minä olisi häneltä riistetty pois, ilman että uusi vielä näkyikään. Ja ennen ahkera, tyynimielinen poika muuttui levottomaksi, työhön kykenemättömäksi nuorukaiseksi.
Hänen ihanteensakin siirtyi pilvien taakse. Se ei tuntunut olevan missään yhteydessä nykyisen todellisen elämän kanssa. Ja kuitenkin hän juuri niihin aikoihin sai useampia ystäviä, jotka rakastuivat hänen lempeään, omituisen puhtaaseen olentoonsa. Yksi hänellä oli ollut jo ennen ylioppilaaksi tultuansa, lempeämielinen, vilkas Aarno, jolla myös oli rikas mielikuvitus. Nyt hän vielä voitti Tuomon ja Harryn. Tuomo oli vakava, tunteellinen, jalo ja teräväpäinen kriitikko. Harry oli nuori, koululainen vielä, täynnä loppumatonta innostusta, sielua ja uskallusta, vaikka hän oli liian herkkä vaikutuksille ja mielellään antautui umpimähkään tunnelman valtaan.