Nämä neljä ystävää olivat melkein alinomaa yhdessä. He kertoivat toisilleen surunsa ja ilonsa. Ja Eeron epäilykset rupesivat tarttumaan toisiinkin. Niinpä he usein toivoivat jonkun kummallisen taikavoiman avulla pääsevänsä pois tästä maailmasta, vaikkapa toiseen tähteen, missä olot olisivat toisellaiset, missä vallitsisi vapaus, keskinäinen ymmärrys ja sopusointu ihmisten välillä… semmoinen kuin esimerkiksi heidän. Ja kun sitten jollekulle sattui nolaava tapaus, joka muistutti häntä siitä, ettei ollutkaan sillä toisella tähdellä, oli suru yhteinen, ja yhteisesti haettiin lohdutusta uusista haaveista.
Eeroa tämä seurusteleminen paljon kehitti. Hän joka oli tottunut olemaan yksin omien mielikuvainsa kanssa, hän sai nyt vaihtaa ajatuksiaan semmoisten kanssa, jotka häntä ymmärsivät. Hän sai kurkistaa erilaisten ihmissielujen kaikkein pyhimpään, ja se tuotti hänelle sanomatonta riemua. Semmoista saisi olla koko elämä: seurustelua ystäväin kanssa. Semmoisen puolesta kannatti elää ja kuolla. Ja rakkaus ystäviä kohtaan kasvoi päivä päivältä hänen sydämessään. "Jospa meillä olisi pikkuinen mökki maalla, jossa saisimme asua kaikki neljä yhdessä."
Hän oli nyt ruvennut lukemaan filosofiaakin. Ja vaikka se aukaisi hänen silmiään näkemään asioita uudessa valossa ja auttoi häntä ajatuksien loogillisessa järjestelyssä, kiusasi häntä siinäkin kysymys: mikä on totuus? ja hän tunsi vaistomaista halua tietää, minkämoisia nuo ajattelijat olivat olleet elämässään. Ja niitä tietoja urkkiessaan hänelle olikin muodostumaisillaan uusi ihanne: Baruch Spinoza, joka eli yksin ja mietiskeli.
Silloin hän kerran sai nimipäivälahjaksi Viktor Rydbergin runot, ja ne muodostivat käännekohdan hänen sisällisessä elämässään.
Hän näki uudelleen lapsuutensa ihanteen. Ja nyt hän siihen uskoi.
3.
Kuu kumotti ja tähdet tuikkivat. Syksyinen oli iltayö ja kylmän kolea. Taivas kaareutui tummana pään yli ja jalkojen juurella oli tuhatvaloinen kaupunki, josta kuului kaukainen kohina. Mutta täällä metsässä vuoren kalliolla oli rauhallista ja yksinäistä.
Neljä nuorukaista siellä seisoi katselemassa kaupunkia allaan ja tähtiä yllään, ja yhden kupeella oli koira.
Ja Eero sanoi:
— Lapsena minulla oli ihanne. Se oli Victor Hugo'n Jean Valjean, sillä Jean Valjean oli hyvä. Sitten hän mielestäni häipyi, mutta nyt hän on noussut entiseen kirkkauteensa. Taas minä ihanteeni näen. Ja minä uskon, että ihanne on olemassa. Minä uskon, että se ihanne on hyvyys. Minä uskon, että ihminen voi ja että ihmisen pitää siihen pyrkiä.