— Vai niin… Tiedätkö, kun minä olenkin tänään vallan ihmeellisen kirjan löytänyt, jonka luku on tuottanut minulle suurta henkistä nautintoa. Kuulehan nyt esimerkiksi tätä kohtaa.

Hän aukasi kirjan ja luki:

— "Ihmiskunnan lankeemus ei ole ainoastaan tapahtunut määrättynä hetkenä kaukaisessa menneisyydessä, vaan se tavallaan uudistuu jokaisen yksilön, kansan ja ihmisrodun elämässä. Jokaisen ihmisen poveen on taivaallinen siemen istutettu, jokaiselle kansalle on jumalallinen tehtävä annettu, mutta missä tapaamme ihmisen, joka horjumatta sitä siementä hoitaisi ja kasvattaisi, missä näemme kansan, joka tieltään poikkeamatta kulkisi korkeata päämaaliaan kohti? Emme ainakaan suurten ja mahtavain loistavasta joukosta niitä löydä, vaan kenties silloin tällöin havaitsemme pienen, maailman näyttämöltä syrjäytetyn kansan tai nöyrän, usein ylönkatsotun ihmisen, joka uskollisesti ja itsetietoisesti koettaa tehtävänsä täyttää. Useimmat sekä yksilöt että kansat kompastuvat kiusausten tielle, lankeavat houkutusten haltuun. Viettelysten käärme on maailman saartanut, ja harva se ihminen, joka päähän pääsee sen käärmeen purematta. Ja kuitenkin on koko elämän tarkotus siinä, että ihminen oppisi eheänä säilyttämään sitä jumalankuvaa, joka nyt pirstaleiksi lyödään muka 'elämän koulussa'. Lapsena jo hänen pitäisi tulla tietoiseksi tehtävästään ja sitten läpi koko elämänsä pyhänä pitää sitä jumalan eli täydellisen ihmisen, ihmisihanteen kuvaa, joka hänen sielustaan pyrkii päivän valoon ja jota varten hän on luotu." Mitä sanot, Aarno? Eikö tämä ole juuri sitä samaa, jota mekin olemme ajatelleet? Eikö meidänkin uskomme ole usko siihen, että ihmisen pitää pyrkiä totuuteen, että hänen pitää olla hyvä, jalo, puhdas, rakastavainen? Maailma on kauvas poistunut ihanteesta eivätkä useimmat ihmiset siihen edes pyrikkään — mutta me tahdomme koettaa ja näyttää ihmisille, että hyvä on aina hyvä, ja elää sitä elämää, jota varten olemme luodut! — Oli ne mahtavia sanoja, myönsi Aarno, — ja paljon perääkin niissä, vaikka minä, niinkuin tiedät, en järin pidä tuommoisesta vähän uskonnollisesta kielestä. Parempi minusta sanoa, ettei ihmiskunta ole vielä siihen ihanteeseen ehtinyt. Uskon kehitykseen, vaan en lankeemukseen.

— Vaikkapa niinkin, mutta kuitenkin kirja on oikeassa, sillä eikö totta, että sinulla on tieto ihanteesta, vaikket olekkaan itse sitä saavuttanut? Mistä se tieto olisi, jos kaikki vain olisi kehitystä?

— Totta kyllä, mutta jos tuo tieto onkin minuun tullut jonkun kehittyneemmän ihmisen opetuksesta tai esimerkistä…?

— Kristuksen?

— Pannaan vaikka hänen, tuumi Aarno.

— Mutta mistä hän sitten semmoiseksi tuli? Ei se tieto muuten hänen kauttaan maailmaan tullut, sillä on jokaisella kansalla ennen niinkuin nytkin ollut aavistus ihanne-ihmisestä. Itämaalaisilla etenkin on ollut aivan sama kuva kaikkia rakastavasta ja hellivästä ihmisenkelistä kuin on meillä kristityilläkin. Sen minä vastikään olen lukenut.

— Hm.

— Ja sitten se vastakaiku meidän rinnassamme. Ei se opetus meihin ottaisi, ellei se herättäisi eloon jo olevaa aavistusta, jo valmista tietoa.