— Saattaa tuo niinkin olla, en tahdo väitellä vastaan… Mutta kuuleppas, Eero, ethän vielä ole sanallakaan maininnut, minkä lopullisen päätöksen olet eilisestä tehnyt.
— Niin olen päättänyt, ettei asia punniten parane, vaan kerran tuumittuna on toteutettava. En eilen illalla kauvan mietiskellyt, ennenkuin minut valtasi ankara väsymys ja levolle panin. Mutta nukkuissani lienen päässyt aatoksestani perille, koska tänä aamuna herätessäni asia oli mielessäni selvänä kuin päivä. Eihän siinä muu vikana ollutkaan, Aarno, kuin että olin koetuskiveen kompastunut!
Eero naurahti, ja Aarno kysyi:
— Mihinkä koetuskiveen?
— Etkö muista minun käyneen epäröimään sen perästä kun sinä ja Harry rupesitte puhumaan muuttomme lykkäämisestä toistaiseksi?
— Muistan toki.
— No, siinä teidän perustelemisessanne oli pari kohtaa, jotka sillä hetkellä sydämeni voittivat: ensiksi, että viivytys olisi harkinnan varalle hyvä, toiseksi, ettemme Harryä hylkäisi ja ystäväämme yksin jättäisi. Tämä viimeinen syy se erittäinkin tepsi ja pani ajatukseni ahtaalle, koska minä kovasti teitä rakastan enkä soisi teitä surettavani.
— Oliko siinä sitten mitään pahaa? En vielä sitä kiveä näe.
— Etkö huomaa, että siinä kohden juuri kompastuinkin? Vastahan olin päässyt moittimasta Tuomoa ja Harryä siitä, etteivät vastustaneet veren ja lihan vetovoimaa, ja kas, heti perästä itse kaatua kopsahdin samaan kuoppaan. Rakkaus se minutkin pyörälle pani. Ylpeys käy lankeemuksen edellä.
— Niin no, kun siltä kannalta asian ottaa. Mutta pakkoko sen tekee? Eikö yhtä hyvin voisi päätellä, että erehdyit silloin kun heitä moitit, että oikeinta juuri on sekä sinun että heidän puolelta noudattaa sydämen vaatimuksia?