— Häiritsenkö, eno? kysyi Eero varovaisesti ovea aukaisten.
— Et, poikani, käy sisään, kuului vastaus. Kehotusta noudattaen Eero sulki oven jälkeensä ja läheni sohvan edessä seisovaa pöytää.
— Olisi vähän asiaa enolle.
— Anna kuulla, tuumi hovineuvos ja lisäsi hymyillen:
— Rahaa tarvitset? Eero punastui.
— En — koska sitä muutenkaan olen pyytänyt?
— No, et, et, ajattelin muuten vain… Tiedäthän aina saavasi, jos tarvitset…
— Tiedän, eno, mutta olenhan jo aikaa hankkinut itse sen verran, minkä tarvitsen kirjoihin… ja mitä muita menoja minulla olisikaan?
— So, so, olethan oikeassa… No, mikä nyt asiasi olikaan?
— Muistathan, eno, että meidän keskustellessamme minä joskus olen ohimennen maininnut eräästä tuumastani, jota kauvan olen mielessäni hautonut ja jonka nyt olen päättänyt toimeenpanna. Tuumani on se, että — koska en kuitenkaan virkamieheksi rupea enkä yliopistolukujani jatka — minun on turha ja väärinkin elää täällä sinun luonasi ja syödä sinun leipääsi, eno, jonka tähden aion kiittää sinua hyvyydestäsi, jättää vanhan kotini ja lähteä maailmalle elämään omissa hoteissani.