Eero. Ole huoleti, enoni. Muutenhan olen kuukauden perästä täysi-ikäinen…
Hovineuvos. Puolentoista kuukauden…
Eero. Tai puolentoista kuukauden, niin… Voi kuinka olen iloinen ja kiitollinen, kun te olette niin hyvät. Jätän nyt teidät ja lähden toverini luo, joka odottaa… Aarno on huoneessani…
Täti. On kahvikin muuten valmis, Eero… no mene vain, minä lähetän kahvit sinne.
Eero poistui, ja hovineuvos lausui vaimolleen:
— Rauhotu, Linda. Kyllähän tämä surkealta näyttää, mutta ei se niin hirveätä ole. Kyllä pojalle on hyödyksikin, että saapi vähän ilmaa siipiensä kohottimeksi, eikä Eerosta hätää ole. Tulee hänestä vielä mies eikä huonoimpiakaan. Olen minä sitä mieltä ollut koko ajan, vaikka olen tahtonut koetella poikaa. Isältään on perinyt tahdon lujuutensa, ei sekään mies päätöksissään horjunut…
— Uskon sitä minäkin, Kaarlo, ja kyllä Eeroon luotan… äidiltään hän on lempeän luontonsa perinyt eikä hänen sydämessään kovuutta asu.
— E-ei.
Sillä välin Eero palasi huoneeseensa, jossa Aarno oli häntä uskollisesti odottanut. Mutta oli sinne yksi vieras lisääkin ilmestynyt: kalvakkana ja totisena istui Tuomo Aarnon vieressä sohvalla.
— Kas Tuomo! huudahti Eero ja riensi vieraansa luo, käsi ojennettuna tervehdykseen.