Mutta he rakastivat enemmän ihmisten oppia.
Joh. ev. XII, 43.
I.
Pari päivää senjälkeen, kun Tuomon äiti oli hautaan viety, oli Eero käskenyt ystäviään, Aarnoa ja Tuomoa, kävelylle. He olivat poistuneet kaupungista ja kulkivat maantiellä, nähtävästi ilman päämäärää, keskustellen ja vältellen, niinkuin heidän tapansa oli.
Oli talvinen, kylmähkö iltapäivä. Aurinko oli laskenut ja kuu oli nousemassa, mutta vielä vallitsi tuo salaperäinen hämäryys, joka on päivän ja yön äpärälapsi. Sinivalkoisina vaippoina lepäsivät aukeat lumikentät molemmin puolin tietä, ja metsä ensimäisessä hopeaharsossaan huokui lumoavaa puhtautta.
Aarno, joka oli luonnonihailija, ei malttanut olla huomauttamatta tovereilleen:
— Katsokaa nyt noita aukkoja ja tuota metsänkulmaa tuossa!… Tavallisesti sanotaan, että luonto pukeutuu talvella kuolinvaippaansa, mutta se ei ole totta. Minä olen pienestä saakka huomannut, että se ei ole totta. Luonto ei ole kuollut, vaan se nukkuu… Esimerkiksi nyt: ettekö kuule, että se nukkuu?
Hän seisahtui innossaan ja otti tarkkaavaisen asennon.
— Että kuulemmeko? kysyi Tuomo leikillisesti. — Kai tarkotat: näemmekö.
— En, en suinkaan, väitti Aarno, — ettekö kuule?… Selitä sinä,
Eero, Tuomolle.