— Luulen ymmärtäväni, mitä Aarno tarkottaa, sanoi Eero, — kuuluuhan aina nukkuvan hengitys…
— No niin, sitä juuri…
— Mutta liekköhän tuo uusi huomio, jatkoi Eero arvelevasti. — Olen minä ainakin kuullut puhuttavan luonnon talviunesta.
— Voipi olla, sanoi tähän Tuomo, — olen minäkin talviunesta kuullut puhuttavan; mutta, lisäsi hän vähän halveksivasti, — kyllä tuo luonnon unen "kuuleminen" on Aarnon omia keksintöjä.
Yhtäkkiä sanoi Eero:
— Pojat, ette nyt arvaa, mitä meillä on tekeillä?
— Kävelemässä kai ollaan? arveli Aarno empimättä. Tuomo katsoi tutkivasta Eeroon. Tämä jatkoi verkalleen ja vakavasti:
— Me lähdemme nyt katsomaan itsellemme kotia… Te hämmästytte? Mitä kotia näin maantien varrelta löytäisimme!… Olkaa huoleti. Onhan niitä taloja, joissa näin talvisaikaan on huoneita tyhjinä. Ja tänneppäin se meidän on oleva. Olen jo aikaa tuntenut — jo monta päivää — että täältäpäin löydämme itsellemme sopivan asuinpaikan… Niin, tietysti se ei tule olemaan pieni mökki järven rannalla, sillä semmoista ei meillä vielä ole varoja ostaa. Se jääpi vastaiseksi huoleksemme; sen suhteen odottakaamme kesää… Mutta se tulee olemaan pieni koti, jossa asumme yhdessä kaikki kolme vapaina ihmisinä…
Niin, sehän oli päätetty asia. Ei Tuomolla eikä Aarnolla ollut mitään vastaansanottavaa. Aarno oli aina taipuvainen Eeron tuumiin, ja Tuomoa painoi suru äitinsä kuolemasta; hän tunsi taipumusta antaa toisten ajatella puolestaan. Kaikki kolme tulivat hyvin juhlalliselle tuulelle.
He rupesivat keskustelemaan tästä uudesta kodistaan ja tarkastelivat kaikkia taloja, joiden ohitse sattuivat kulkemaan. Jokaisessa oli vika: mikä sijaitsi liian lähellä maantietä, mikä liian kaukana siitä; mikä näytti liian muhkealta, mikä rappeutuneelta ja likaiselta. Ei sitä kodikasta ja houkuttelevaa missään näkynyt. Mutta Eero pysyi tyynenä, ei hätäillyt. Lyhyen tarkastuksen perästä päätti: "ei vielä", ja sitten taas kuljettiin eteenpäin.