Hämärä oli jo häipynyt yöhön. Mustalta, tuhattähtiseltä taivaalta heitti kuu kirkasta valoaan talvisen maiseman yli, sinivihreinä kaarentelivat hohtavat kentät, ja kuurainen metsä, entistä lumoavampana, oli kuin Tapion kimalteleva kristallilinna, jonne impyet öisin houkuttelevat yksinäistä vaeltajaa.
Pakkanen yhä yltyi, ja lumi narisi jalkojen alla.
Mutta pojat marssivat tahdissa tietä pitkin. He eivät kylmää tunteneet eivätkä väsymystä, sillä tämä oli kaikki heistä runollista. Ja vaikka matka vieri ja aika kului eikä vielä tavattu sitä luvattua taloa, eivät he toivoaan heittäneet. Eero uskoi aavistukseensa, Tuomo ja Aarno uskoivat Eeroon.
Äkkiä Eero seisahtui ja huudahti, viitaten kädellään:
— Tuossa!
He olivat nousseet matalalle mäenharjulle, ja heidän eteensä aukeni leveä, joen halkaisema laakso. Joki oli äskettäin hyytynyt, sen pinta oli tumma kuin taivas. Joen vastaisella rannalla oli kylä. Sen talojen lukuisista akkunoista loisti ystävällinen, punainen valkea. Erillään muista seisoi törmällä yksinäinen talo, jonka joenpuoleinen pääty oli pimeä.
— Tuossa kylässä löydämme, mitä etsimme, sanoi Eero luottavasti.
— Mikähän talo se olisi? arveli Aarno. — Tokkohan tuo, jonka pääty on pimeä?
— En tiedä, tuumi Eero, — kun päästään sillan yli, nähdään likemmältä… Mutta eikö tämä paikka ole kaunis — kauniimpi kuin muut näkemämme?
— Ehdottomasti, vastasi Aarno.