— Merkillinen iltapäivä tämä on ollut, päätti Aarno, ja samaa mieltä olivat toisetkin.
— Kuulkaa, pojat, sanoi Eero, — puhuttiin äsken siitä, mitä meidän pitäisi tekemän; minulla on jo ohjelma valmiina, mihinkä minä aion ryhtyä.
— No? innostuivat Aarno ja Tuomo.
— Annanhan yhä edelleen opetusta viulunsoitossa, käyn vaikka kaupungissa kolme, neljä kertaa viikossa… Sillä ansaitsen pari, kolme markkaa tunnissa eli noin neljä, viisikymmentä markkaa kuukaudessa — ehkä enemmänkin… Sitten rupean kirjottamaan sanomalehtiin… jos eivät maksa heti, maksavat ajan pitkään… Sitten kirjotan kirjan päätyönä ja lueskelen… Tottakai nyt aina sata markkaa kuussa voipi ansaita, ja enemmänhän emme tarvitse!
Aarno kuunteli ihailulla, mutta Tuomon kasvoihin ilmestyi selvä tyytymättömyys.
— Kuule, Eero, sanoi hän vähän surullisella äänenpainolla, — olen miettinyt tuota asiaa koko illan.
— Mitä asiaa?
— Tuota, että, jos joku meistä ansaitsee rahaa, niin hän niin sanoakseni elättää toisia. Minusta se ei sittenkään ole oikein. Ei oikein eikä kaunista.
— Miksi ei?
— Siksi, että sinä, Eero, olet se, jolla toistaiseksi on suurin mahdollisuus ansaita…