— No mitä pahaa se olisi?
— Mitä pahaa se olisi!… Ei tietysti mitään pahaa sinulle, mutta
Aarnolle ja minulle. Ainakin minulle. Se kävisi kunnialleni.
— Totta on, myönsi nyt Aarnokin, — kyllä kävisi kunniallemme syödä sinun leipääsi.
— Voi teitä, vai kunniallenne! nauroi Eero, mutta nauru ei tuntunut aivan vapaalta. — Ja minä, joka juuri olin kuvitellut, että tekin kirjottelisitte. Harjottelisitte — te kun ette ole sitä tehneet yhtä paljon kuin minä — ja kukaties saisitte kyhäyksen silloin tällöin lehtiinkin… Minulla nähkääs on semmoinen ihanne — tuo vanha ihanteemme — että meille kerran tulee iso lehti, joka leviää ympäri koko Suomen… Sitä odotellen nyt työtä tekisimme…
— Vai niinkö olet ajatellut? sanoi Aarno, nähtävästi hyvillään. —
Kyllä sen ihanteen eteen voisi työtä tehdä.
— Ne ovat kuitenkin tuulentupia, väitti Tuomo, — ja nyt on tosi käsissä… Ei, kyllä sittenkin luulen, että saamme turvautua muuhun aineellisen toimeentulomme suhteen. Sinä, Aarno, ota sinä vain vastaan avustusta kodistasi niinkuin tähänkin saakka, ja minä saan vähän perintöä äitini jälkeen. Se se on kumminkin selvintä.
Eero ei puhunut mitään. Hän myönsi sydämessään, että Tuomolla oli tavallaan oikein, mutta hän tunsi itsensä surulliseksi, alakuloiseksi, ikäänkuin syrjäytetyksi, eikä kuitenkaan voinut siihen mitään. Junassa hän koetti iloisen keskustelun avulla päästä raskasmielisyydestään, mutta se onnistui vain puoleksi.
Kun ystävät tänä uuden elämän ensi iltana erosivat, oli onnistuneen yrityksen herättämän voiman ja ilon tunteen ohessa ilmaantunut Eeron mieleen pieni aukko, joka tyhjyyttään kyseli: etkö huomaa, ettei kaikki menesty? Ja Eero ei voinut olla pitämättä sitä "pahana enteenä".
Mutta nukkuessa ikävä haihtui. Seuraavana maanantaina tapahtui muutto. Eero vei mukaansa kirjotuspöytänsä, kirjansa ja viulunsa. Rolandista hän ei liioin saattanut luopua — eikä koira hänestä. Koppi siirrettiin maalle, ja tädin neuvosta järjestettiin asia niin, että hovineuvos maksoi Rolandin ruokarahan. Eero vastusteli pikkusen, mutta eno selitti, että koira oikeastaan on hänen, ja siihen ei ollut mitään vastattavaa.
Eero enosta ja tädistä oli mitä herttaisin. Luonnollisesti tapahtui muodollinen hyvästijättö, vaikka olikin tiedossa, että pian tavattaisiin. Olihan tämä kuitenkin ero vanhasta kodista.