— Voi, Eero, sanoi täti itkien, — olisithan sinä saanut kirjottaa ja lukea ja tehdä mitä vain täällä kotonakin. Olisimme antaneet sinun olla aivan rauhassa.
— Sen kyllä uskon, vastasi Eero, — minäkin nyt ymmärrän paremmin kuin ennen, kuinka paljon te rakastatte minua, eikä se ole sydämen kovuudesta kuin muutan. Mutta en osaisi työskennellä täällä kotona. Silmissäni kangastaa elämä, jossa kuljen suurta, vielä vähän hämärää päämaalia kohti, ja tämä elämä vaatii minulta, että luovutan sille sydämeni. Sinä ehket voi minua ymmärtää, mutta se on aivan totta, että jos en tällä kertaa kuuntelisi tuota sisäistä ääntäni, niin se olisi aivan kuin jos pettäisin Jumalan.
— On kaikki hyvä, sanoi eno vakavasti, — hyödyksi se on sinulle,
Eero.
II.
Kului päiviä, kului viikkoja. Seuraukset ystävysten ottamasta askelesta tulivat yhä selvemmin näkyviin. Eero kysyi itseltään: tämäkö se nyt on niin kutsuttu "taistelu olemassa-olosta?" ja hän lisäsi: elämä on kova.
Ei se hänelle ollut ulkonaisesti kova. Päinvastoin, hän menestyi hankkeissaan. Hän teki työtä, ja työllään hän ansaitsi elatuksensa, joskaan ei sataa markkaa kuussa ansainnut. Kaksi kertaa viikossa hän kävi kaupungissa antamassa opetusta viulunsoitossa niinkuin ennenkin oli tehnyt, ja pian hänen onnistui saada muutama kirjallinen kyhäys julaistuksi eräässä kaupungin lehdessä. Kun tästä tuli kohtuullinen palkkio ja tämä työ vielä tuntui mieluiselta, koska siinä sai kertoa ajatuksiaan ja tunteitaan, havainnointaan ja kokemuksiaan muille ihmisille, suurelle yleisölle, oli seurauksena se, että hänen nimimerkkinsä "Z." ilmestyi milloin minkin pienen kertomuksen, viivanalustan tai artikkelin alapäähän — näkyivätpä lehdetkin mielihyvällä julkaisevan hänen rohkeita kirjotuksiaan.
Eerolle muodostui elämä aivan hänen ohjelmansa mukaiseksi. Hän kirjotti, soitti, luki. Päätyönään hänellä oli kirjan kirjottaminen — kirjan, jonka sisällyksen hän säilytti omana salaisuutenaan.
Ei hän omasta puolestaan surrut. Olihan hänellä sisällisiä vaikeuksia työnsä ohessa, mutta niitä hän piti asiaan kuuluvina. Minkätähden hän sitten joutui tuohon synkkään johtopäätökseen elämän kovuudesta? Se oli ystäväänsä takia, niitten elämää katsellessa. Hän näki, etteivät ne olleet täysin onnelliset, ja samalla tuntui, ikäänkuin ne hänestä etääntyisivät. Aarnokin, joka oli ollut melkein kuin Eeron toinen minä, kiintyi yhä enemmän Tuomoon ja rupesi hänen mielipiteitään ymmärtämään ja ihailemaan.
Aineellisesta toimeentulostaan he pitivät huolta sillä lailla kuin Tuomo neuvoen oli ennustanut. Aarnolle jatkui yhä edelleen se niukka avustus, minkä hän oppiaikanaan oli kotoaan — maalaisvanhemmiltaan — saanut. Tuomolle oli äitinsä kuoleman kautta — isä oli jo ennen muuttanut manalan majoille — joutunut pienehkö perintö, josta hänelle kerran kuukaudessa vuoti vähäinen summa holhoojansa käden kautta. Mutta juuri tämä seikka oli ensimäisenä Eeron huolestumisen aiheena. Aarnolta ja Tuomolta poistui työn välttämättömyys, kun heidän ei tarvinnut huolehtia toimeentulostaan. "Olisi sittenkin parempi", ajatteli Eero, "jos he söisivät minun leipääni; ehkä juuri silloin heidän kunniansa vaatisi, että he tekisivät kaiken voitavansa valmistuakseen tulevaan tehtäväämme. Niinkuin nyt on, he saattavat unohtaa päämäärämme, kun nykyhetki heille kuiskaa: ei ole hätää". Ei hän tahtonut moittia heitä ahkeruuden puutteesta: hän näki, että he ponnistivat kirjotuspöytiensä ääressä, ja oli siitä välistä se iloinen tulos, että heiltäkin ilmestyi kyhäys johonkuhun lehteen. Mutta hän kumminkin huomasi, ettei heidän ilonsa työn ääressä ja työstä ollut niin suuri kuin se hänen mielestään olisi pitänyt olla. Huomasipa päinvastoin, että heidän katsantonsa aina erityisesti kirkastui, kun tapahtui jokin, joka poikkesi päivän järjestyksestä ja vapautti heidät työstä — kun esim. Harry kaupungista tai Janne kävi vierailemassa tai kun emäntä odottamatta pyysi kahville isännän kanssa. Viaton ja luonnollinen tuo ilo oli — tunsihan sitä Eerokin, mutta Eero tunsi vielä suurempaa nautintoa työstään.
Tuommoisina hetkinä hän kuitenkin usein ajatteli, että hänen hämärä huolestumisensa oli aiheeton ja typerä. Mutta yhtäkkiä se sai vauhtia siipiinsä erään vähäpätöisen tapahtuman kautta.