He työskentelivät kaikki kolme salissa. Siinä oli kolme ikkunaa ja joka ikkunan edessä pöytä. Tavallisesti he istuivat kaikki hiljaisina töittensä ääressä koko aamupäivän, Eeron esimerkki kun pakotti toisiakin. Mutta tänään Aarno keskellä työaikaa pillahti kysymään:
— Mitä sinä luulet, Eero, eikö ihmisen elämän tarkotus ole, että hän olisi onnellinen?
Eero katsoi ylös. Sekä Aarno että Tuomo olivat kääntyneet tuoleillaan kuullakseen hänen vastauksensa.
— Tietysti, hän ensin sanoi, mutta kun ystäväinsä ilmeestä hoksasi, etteivät he ymmärtäneet hänen ajatustaan, hän välittömästi lisäsi: — niin, en minä usko siihen onneen, jota ihmiset tavallisesti kutsuvat onneksi. Sehän onkin saavuttamaton! Vaan uskon siihen onneen, siihen mielen rauhaan ja iloon, joka seuraa totuuden uskollisesta palvelemisesta. Jos sinä asetat oman onnesi elämäsi päämääräksi, et sitä koskaan saavuta, vaan jokainen suru ja murhe ajaa sinua lähemmäksi totuutta. Mutta jos asetat totuuden elämäsi päämääräksi, et tietysti sitäkään koskaan saavuta, mutta jokainen askel elämän tiellä enentää onneasi ja iloasi. Siinä se on koko salaisuus.
Aarnon huulilla oli uusi kysymys, mutta hän ei sitä ilmi lausunut. Kaikki ryhtyivät taas vaieten työhönsä, mutta vaikka Eero oli mielestään ratkaissut asian selvästi, luuli hän huomaavansa, etteivät toiset olleet tyytyväisiä. Sitäpaitsi hän ihmetteli itse kysymystä.
Vähän ajan perästä kuului uudestaan Aarnon ääni:
— Eero!
Eero nosti päätään. Häneen katsoen ja omituisesti hymyillen Aarno virkkoi:
— Minulla olisi vähän kummallinen pyyntö sinulle.
— No mikä? kysyi Eero, laskien kynän kädestään.