— Älä nyt loukkaannu, Eero!
— Mitä joutavia! Koska sinuun olen loukkaantunut?
— Kuule, Eero, etkö sinä voisi muuttaa tuohon kamariin, saisit siinä asua aivan yksinäsi ja häiritsemättä työskennellä…?
— Eihän kukaan minua täälläkään häiritse, sanoi toinen ihmeissään.
— Olkoon, mutta etkö yhtäkaikki voisi muuttaa? Eero tunsi sittenkin loukkaantuvansa.
— Sano, miksikä? Minä en ymmärrä, hän kysyi. Aarno rupesi nauramaan.
— No, ei mitään, hän sanoi, — mutta katso, sinun ahkeruutesi vaivaa meitä, Tuomoa ja minua. Emme mekään laiskoja tahdo olla, mutta sinä kestät ja kärsit ja jaksat aivan äärettömiin. Ethän sinä koskaan väsy, et koskaan tahdo puhella, et levätä, et hengähtää. Se tulee siitä, että sinä olet nero… Niin, sinä olet nero, ja sentähden työ on sinusta helppoa, mieluista. Sinä saat jotakin aikaan, sinulla on mistä kirjottaa… Mutta ajattele meitä. Meillä ei ole yhtä suuri kyky. Me tahtoisimme välistä huoahtaa, jutella kaskuja, nauraa. Sitä voimme tehdä, jos olemme kahden kesken, mutta sinä olet liiaksi totinen…
Aarnon silmät kiilsivät kosteina, eikä Eerokaan enää ollut loukkaantunut, päinvastoin —.
Hän nousi pöytänsä äärestä ja käveli Aarnon luo.
— Niinkö on asiat? hän sanoi hellästi, — tietysti sitten muutetaan.
Mikäs siinä!