Samassa Aarno kavahti hänen kaulaansa, itki ja puristi rintaansa vasten.
— Voi rakkaani, kuiskasi Eero, — ettet ennen puhunut! Kuinka olet mahtanut kärsiä… ja ehkä sinäkin, Tuomo?
Hän käänsi päätään Tuomoon päin. Tämä istui totisena ja mykkänä, mutta liikutettuna.
— Tyynny nyt, Aarno, pianhan tuo asia järjestetään. He ryhtyivät heti toimeen. Kantoivat Aarnon ja Tuomon vuoteet saliin, siirsivät Eeron pöydän, kirjahyllyt ja viulun kamariin. Olo tuntui kevyelle, suloiselle, he nauroivat ja laskivat leikkiä.
— Kuule sinä, Aarno, nuhteli Eero, — kylläpä olet mielikuvituksessasi tehnyt minusta oikein työjuhdan, oikein koneen…!
— Älä sano, nauroi Aarno, — neronhan sinusta olen tehnyt…
— Jaa, jaa, Aarno, mitä sitten vastaat viimeisenä tuomiopäivänä taivaan taatolle, kun hän sinulta kysyy: "miksi kutsuit Eeropoikaa neroksi?" Mitä vastaat, sano?
— Jos se taivaan taatto niin tyhmä on, en vastaa hänelle mitään, vakuutti Aarno nauraen.
Tämä suloinen sopusoinnun tunne vallitsi monta päivää heidän välillään. Heidän yhdyselämänsä ei ollut koskaan ollut niin viehättävä.
Mutta samaan aikaan kasvoi Eeron sisällinen levottomuus. Sulontunteen alta se nosti ilkkuvaa päätään ja irvisteli. Ja Eeron silmät aukenivat ikäänkuin uudelle totuudelle.