— Yhy. Herra on hyvä ja istuu.
Pöydän vieressä oli tuoli ja sille Eero istuutui. Johtaja avasi käärön, ja rupesi selailemaan kirjotettuja lehtiä.
— Vai niin, essay. Tässä maassa semmoisia ei monta ole painettu.
Paljonko herra tästä tahtoo?
Eero hätkähti. "Jokohan se aikoo sen ottaa?"
— No en minä sitä niin osaa määrätä. Kyllähän te sen paremmin ymmärrätte…
— Yhy. Voimmehan ottaa tämän tarkastaaksemme, mutta aivan pian en vastausta lupaa. Meillä on kiireiset ajat nyt, kun kevätkirjallisuus on valmistettava — siihen tämä ei kuitenkaan missään tapauksessa ehtisi.
Sydäntä vähän kouristi, mutta kohteliaan tyyni, melkein leikillinen oli Eeron ääni, kun hän lausui:
— Niin, niin tiettävästi… Koska luulette, että minä voin saada tietoa? Käynkö täällä tiedustelemassa?
— Kuinka itse tahdotte. Tulkaa parin viikon päästä.
Sitten hyvästi, ja hetken perästä Eero löysi itsensä kadulla kävelemässä — ilman kallista kääröä. "Kevätkirjallisuus" soi hänen korvissaan ja tietämättään miksi, hän häpesi. Hänen kirjansa ei kuulunut "kevätkirjallisuuteen" — kuuluiko "kirjallisuuteen" ollenkaan, semmoinen lapsipuoli kuin se… Miksi hän olikaan mitään kirjottanut! Ei maailma kumminkaan käsittäisi hänen sydäntään, hänen ajatuksiaan… Ja nyt se jäi sinne, kallis käsikirjotus, hänen rakkautensa ja murheensa luoma. Ja tuo mies vielä pitelee sitä kuin mitä vain… Teki melkein mieli juosta takaisin, riistää aarre rosvon kynsistä ja paeta, paeta, paeta…