Roland hyppeli vielä kotvasen aikaa ystävänsä ympärillä, ja Eeron mieli tuntui vähän kevenevän.

Olihan hän monta kertaa sanonut itselleen, että hänen surunsa Aarnon ja Tuomon kylmyydestä oli sekä lapsellinen että väärä. Jo silloin, kun hän päätti muuttaa maalle ja Harryn uskottomuus antoi ankaran iskun hänen sydämelleen, oli hän ymmärtänyt, että siinä tehtävässä, jonka hän itselleen oli valinnut, ei saanut olla vaikuttamassa minkäänlaiset personalliset tunteet. Hän olikin ollut valmis lähtemään aivan yksin, ja omasta vapaasta tahdostaan Aarno ja Tuomo tekivät hänelle seuraa. Mutta tuo heidän vapaaehtoinen tekonsa oli elvyttänyt Eerossa uskon, että he tahtoivat pysyä vanhoissa ihanteissa ja antautua yhteiseen tehtävään. Ja kun he sitten ilmottivatkin peräytyvänsä, koski tuo odottamaton uutinen Eeroon kovin kipeästi. Sen päivän jälkeen eivät pojat juuri viihtyneetkään kotona. Yhtämittaa heillä oli asiaa kaupunkiin, tuskin ennättivät syödäkään Eeron seurassa. Ja heidän kylmyytensä ja välinpitämättömyytensä oli Eeron ainaisen surun esineenä. Hän ei oikein sitä käsittänyt.

Toinen seikka lisäsi vielä hänen huoliaan. Ehkä hän olisikin jaksanut niitä paremmin kantaa, ellei sitä toista olisi ollut. Ja se oli huoli hänen kirjastaan, hänen esikoisestaan, josta hän oli niin paljon toivonut. Sen kirjan kohtalo oli vielä määräämättä, sillä vastausta ei kuulunut kustannusliikkeeltä, joka oli ottanut käsikirjotuksen tarkastettavaksi, vaikka jo neljäs viikko oli kulumassa.

Kun Eero silloin — kuukausi sitten — nousi liikkeen konttoriin vieviä portaita ylös, kallis käärö kädessä, katosi häneltä yhdellä iskulla kaikki rohkeus ja varmuus, ja mitä sitten tapahtui, kävi kuin unessa. Ei tarvinnut soittaa, ovi oli raollaan. Etehisessä ei ollut ketään. Eero riisui päällystakkinsa, ripusti naulapuuhun, laski hatun hyllylle ja astui kynnyksen yli huoneeseen, jossa seiniä pitkin oli monta korkeata pulpettia konttorikirjoineen, papereineen ja kirjotusneuvoineen. Yhden ääressä istui nainen kirjottamassa. Hänen puoleensa Eero kääntyi kysyen:

— Saisikohan puhutella johtajaa?

— Johtaja on toisessa huoneessa, olkaa hyvä ja käykää sinne, vastasi ahkera nainen kysyjään katsomatta, mutta kohteliaalla äänenpainolla ja viitaten kädellään muutamalle ovelle päin.

Eero tunsi mielensä vähän rohkaistuksi, kun ratkaiseva hetki oli siirretty edes muutama silmänräpäys tuonnemmaksi, ja sangen vakavin askelin hän meni lattian poikki ja ovesta toiseen huoneeseen. Siinä seisoa jöröttivät seinien luona isot, keltaiset kaapit, ja keskellä permantoa oli muhkea kirjotuspöytä, jonka ääressä istui kustannusliikkeen johtaja. Taasen sykki Eeron sydän ja hän miltei ihmetteli, ettei äänensä värähdellyt, kun hän tervehdittyään sanoi:

— Minulla olisi täällä käsikirjotus, jonka aion tarjota liikkeellenne kustannettavaksi…

— Vai niin, sanoi johtaja jotakuinkin välinpitämättömästi, ojensi kämmenensä ja otti Eeron kädestä kalliin käärön. — Onko se kertomus?

— Ei ole kuin essay… kuinka sanoisin, filosofinen essay…