"Mutta kaksinkertaiseksi tulee oma edesvastuuni, kaksinkertaiseksi oma koettelemukseni. Jaksanko minä kestää?
"Niin, nyt on kysymyksessä, jaksanko minä. Yksin, yksin, mistä voimia saan?
"Mutta minun täytyy jaksaa."
Hän puri huuliaan ja koetti päästä ahdistuksestaan, mutta kaikki tuntui kovalta.
IV.
Oli tuoksuava toukokuun ilta. Muutamana edellisenä päivänä oli satanut ja nyt oli kesää ilmassa, maantie oli kuiva ja tasainen, viheriöivä ruoho kaunisti sen laitoja. Metsä seisoi kultaisenvihreässä kevätpuvussaan ja aurinko teki luoteessa laskua, täyttäen mielen kaiholla.
Eero palasi kävelyltä kotiin; yksin hän kulki tiellä, ruskeakarvaisen Rolandin saattamana vain. Hänen katseensa oli suunnattu kohti päivän laskua ja kaihoa se ilmaisi, mutta myös syvää surua. Ei ollut hän enää sama Eero kuin vielä joku kuukausi sitten. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, ja suupieleen oli murhe piirtänyt juovan. Hän seisahtui, huoaten syvään ja kutsui koiran luokseen.
— Roland, hän lausui hellästi ja laski kätensä koiran päälaelle, — sinä taidatkin olla ainoa toverini, joka pysyt minulle uskollisena… Ethän sinä koskaan jätä vanhaa Eeroa?
Koira ymmärsi. Vinkuen ja heiluttaen häntäänsä se nousi pystöön takajaloillaan ja töytäsi tanakat käpälänsä pojan hartioille, pyrkien nuolemaan tämän kasvoja pitkällä kielellään.
— Niin, niin, Roland, tiedänhän sen, tiedänhän sen, hoki Eero, pakostakin hymyillen, ja välttäen koiran kuonoa, irtausi sen syleilystä. — Sinä olet minun, tapahtui mitä tapahtui, enkä sinua koskaan jätä, vaikka minne menisin.