Molemmat nuorukaiset istua tuijottivat kalpeina maahan. He olivat liikutettuja sydämessään eivätkä saattaneet mitään sanoa. Mutta heille oli selvinnyt, kuinka suuri juopa oli heidän ja Eeron sielunelämän välillä.
Eero ei vastausta odottanut, vaan muitta mutkitta hän poistui, pisti porstuassa palttoon päälleen ja läksi Rolandin seuraamana ulos kävelemään.
Aamu oli tuulinen ja tuntui kylmähköltä, vaikka katon räystäät tippuivat vettä auringon säteiden lämmittäminä.
Yhtä kylmältä ja kolkolta tuntui Eerosta elämäkin, "Kaikki on mennyttä", oli ensimäinen ajatuksensa "Minulla ei ole enää ystäviä, ei tovereita. Minun ihanteeni ovat heidän silmissään mitättömät. Kuka minä olen? Minkä arvoiset ovat nuo ihanteeni?… Heitä rakastin kaikista enemmin, ja he minut hylkäsivät. Heissä rakastin sitä, mikä oli kauneinta, puhtainta, syvintä, ja he tallaavat jalkoihinsa sen kauneimman ja sysäävät ilkkuen minut luotaan…"
"Jospa he edes olisivat tulleet luokseni sanomaan: 'Eero, näin me emme jaksa elää, näin käy olomme liian tukalaksi. Me muutamme pois sinun luotasi, jotta paremmin voisimme palvella totuutta.' Silloin olisin sulkenut heidät syliini ja sanonut heille: 'menkää, ystäväni, tehkää paraimman ymmärryksenne mukaan, palvelkaa omaatuntoanne ja järkeänne, sillä se on korkein mikä ihmisellä on, menkää, menkää, minun rakkaimmat ajatukseni teitä seuraavat!' Niin olisin silloin sanonut…"
Ja kyynelet nousivat Eeron silmiin.
"Mutta nyt he tulivat luokseni ja sanoivat: 'me emme usko sinun haaveiluihisi, me emme usko ihanteihin, emme hyvään, emme totuuteen — sentähden olemme tehneet itsemme sinusta vapaiksi!'
"Niin, tietysti te olette vapaat, vaikka sydämeni särkyisi, ja minä rukoilen teille kaikkea menestystä… Mutta voi, että te ette koettelemusta kestäneet, voi, että teidänkin piti langeta siihen vanhaan, iankaikkiseen…
"Mitä teistä nyt tulee? Sitä samaa kuin kaikista muista… ja ihmisistä on maailmassa puute.
"Kuinka heikko minä olen! En mitään taida. En taida pelastaa yhtään ainoata sielua…