Aarno oli nähtävästi vähän hämillään, mutta tiuskasi ylpeästi — hänkin hiljaisella äänellä:
— Vaikkapa olisinkin… oma syynsä se on. Väsyyhän sitä väkisinkin tähän elämään…
— No, no, sanoi Tuomo vain, ja sitten molemmat olivat vaiti, omiin mietteisiinsä vaipuneina.
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Eero palasi ystäväinsä luo, ja nämät huomasivat hänen katsannossaan jotakin rikkirevittyä.
— Miksette ilmottaneet tätä minulle ennen? hän lausui surun murtamalla äänellä. — Miksette puhuneet suoraan? Olette joskus valittaneet, mutta minä sokeudessani en nähnyt, mihin tähtäsitte; luulin aina, että teidän alakuloisuutenne oli seurauksena siitä, ettemme vielä ole päässeet alottamaan sitä oikeata elämäämme… Ja nyt lienevätkin olleet vain viittauksia siitä, että teidän yhdessä minun kanssani omaksumanne usko oli hajoamassa ja että te olitte langenneet siihen vanhaan, vanhaan luuloon, että tämä ihmiselämä on eläimellistä taistelua olemassa-olosta ja itsekkäästä onnesta eikä mitään muuta!
Hänen äänensä hiljeni melkein kuiskeeksi, kun hän jatkoi:
— Sinä kysyt minulta, Aarno, mitä teidän pitää tekemän!… No jos ei teillä ole mitään tehtävää elämässä, voittehan ainakin tehdä itsemurhan…
Hän oli nojannut kättä pöytää vasten, mutta äkkiä hän oikasihe suoraksi ja äänensä sai taas luonnollisen sointunsa, kun hän jatkoi puhettaan.
— Erehdytte, jos luulette, että minä tuomitsen yliopistolukuja tai muuta inhimillistä toimintaa, joka ei ketään vahingoita — en minä niitä tuomitse. Mutta sitä minä suren — ja suren koko sydämestäni nyt, kun tekin annatte suruuni syytä — että kaikki ihmiset, nuoret ja vanhat, tyytyvät tavottelemaan itsekkäitä, jopa alhaisiakin tarkotuksia elämässä. Sitä minä suren, etten näe niitä nuorukaisia, joiden korkeimpana silmämääränä on ihanne, jonka puolesta uskaltavat elää ja kuolla, vaan jotka muka kokeneitten viisaudella tietävät, että "ensimäinen ehto on kumminkin leipä" ja jotka niin kutsutun "toimeentulon" takia kuluttavat elämänsä ja voimansa koneelliseen lukemiseen… Oh, olisihan teidän pitänyt tämä tietämän… Kuinka te saatoitte minua niin väärinkäsittää? Että minä muka aion kirjailijaksi! Enhän minä miksikään aio, johan olen ihminen. Jos kirjotan, se tulee yksinkertaisesti siitä, että minulla on jokin mielessä, jota välttämättä tahdon saada ilmi lausutuksi — mutta enhän minä sitä sanoisikaan, ellen uskoisi siitä olevan jotakin hyötyä toisille. Se minun pyrkimykseni on, etten olisi tyhjäntoimittaja tässä maailmassa, vaan että minustakin olisi edes jotain hyötyä, apua, iloa, kun kerran täällä olen… Ja miksei se tunne, se halu, se intohimo voisi asua jokaisen nuorukaisen rinnassa? Se asuukin, jos ei aina olekkaan herännyt itsetietoiseksi, ja voi maailmaa, kun se sen sieltä kiskasee… Mutta emmekö me, joissa tuo halu on herännyt, voisi nousta maailmaa vastaan? Miksikä antaisimme sen polkea mitä meissä on pyhintä? Emmekö saata taistella, taistella ja voittaa — taikka taistella ja kuolla?
— Tuomo ja Aarno, mistä se heikkous on teihin tullut? kysäisi hän äkkiä omituisen hellästi.