Tuomo vältti ystävänsä katsetta ja vastasi:
— Niin, ajattelenhan minäkin samaan suuntaan… Mutta sitten lisäsi
Aarnoon kääntyen ja ikään kuin tätä moittien:
— Sana tuomitseminen ei ollut aivan paikallaan, sillä myönsihän Eero muun muassa, että hän miltei kadehti niitä ihmisiä, joilla oli tietty päämäärä elämälleen Emme sitäpaitsi vielä kuulleetkaan, mihinkä johtopäätöksiin Eero lopulta tulee ja minkä tehtävän hän asettaa ihmiselle vanhan sijaan.
Eeron poskia punotti ja hänen äänensä vapisi, kun hän nyt sai sanotuksi:
— Mutta ettehän te sitten enää uskokkaan niinkuin minä!
"Etkö sitä jo ole huomannut?" oli Aarno kysyä, mutta sen sijaan hän alotti:
— Kuka tässä uskosta puhuu? onhan tosi kysymyksessä. Toiseksi — mikä sinun uskosi on, Eero? Onhan sinullakin tehtävä ja päämäärä elämässä, aiot kirjailijaksi — olet jo kirjailija! Mutta ajattele esimerkiksi Tuomoa ja minua… Tuo mökkituuma minua jo melkein inhottaa…
Aarno äkkiä pysähtyi, sillä Eero, joka oli katsonut häneen pitkään, kääntyi samassa ympäri ja kiiruhti omaan kamariinsa, jossa jäi ikkunan luo seisomaan, katsellen ulos ja napsutellen sormellaan lasiin.
Tuomo loi silmäyksen Aarnoon ja nyt siinä todellakin oli jotakin moittivaa.
— Taisit loukata Eeroa, hän virkkoi hiljaisella äänellä, — mitä sinä noin äkkiä… ihan minäkin pelästyin…