— Minustakin olisi aika niin tehdä, arveli Aarno. — Voithan sinä puhua.
— En minä. Sinä olet vanhempi ystävä. Tee sinä.
— No olkoon menneeksi.
He kutsuivat Eeron sisään, ja hän tuli, uteliaana, mutta samalla vähän epävarmana.
— Kuulehan, Eero, sanoi Aarno, — olemme lukeneet kirjasi ensimäisen osan, ja tekisi mieli kertoa sinulle, mitä lukiessamme mieleemme johtui.
Eero kuunteli tarkkaavasta.
— Ankarasti tuomitset oppineita, jatkoi Aarno, — ja opiskelevaa nuorisoa — no, en sano siitä mitään, onhan sinulla oikeus lausua ajatuksesi —, mutta mitä sinä sijaan asetat? Kun nyt riistät arvon yliopistoluvuilta ja ihmisten tavallisilta pyrkimyksiltä, kuinka sitten tahdot, että ihmiset järjestäisivät elämänsä? Eihän toki kaikki voi maanviljelijöiksi ruveta! En luule ihmisten niin muodoin tulevan onnellisiksikaan? Mutta kuinka sitten pitäisi asettaa?
Aarno vaikeni, ei löytänyt sanoja jatkaakseen, vaikka vielä oli paljon muuta mielessä.
Hämmästyksestään ja pettymyksestään toipumatta Eero kysyi omituisella äänellä:
— Entä sinä, Tuomo?