Kun nyt Väinämöinen edustaa Suomen kansallishenkeä, merkitsee tämä, paitsi että Väinämöisessä on personoitu Suomen kansan sieluelämä, myös, että Väinämöinen, runojen ja vanhan uskon ja Kalevalan Väinämöinen, on se suojelusenkeli, joka Suomen kansalle on annettu.
Milloin Väinämöinen tässä merkityksessä Suomen kansan kohtaloon liitti omansa, emme osaa tarkalleen sanoa. Se tapahtui historiantakaisina, kalevalaisina aikoina, silloin kun kukoisti esi-isäimme kulttuuri. Mielemme tekisi nähdä Kalevalan runojen kertomuksissa Väinämöisen elämänvaiheista viittauksia suojelusenkelimmekin kohtalonvaiheista.
Kaukaisia aikoja sitten oli Suomen heimo suuri ja mahtava. Siihen kuuluivat, paitsi nykyisten suomalaisten esi-isät, niinikään lappalaisten y.m. suomensukuisten heimojen esivanhemmat. Suuri osa Europpaa oli sen hallussa ja se hallitsi viisauden voimalla enemmän kuin väkivallan. Sen sivistys oli enemmän henkistä kuin aineellista laatua. Se oli maata viljelevä, metsästystä, kalastusta y.m. elinkeinoja harjottava ja kauppaa käyvä kansa, mutta samalla herkkätuntoinen, uskonnollinen ja soitannollinen eikä elämä olisi sille minkään arvoinen ollut ilman laulua ja runoutta, ilman syvempää luonnontietoa ja tietäjän taitoa. Sen tietäjät olivat vihityt korkeaan mysterioviisauteen ja kuuluisat mahtavasta loitsutaidostaan. Se oli Kalevalan kulttuuria, se oli Väinämöisen aikoja.
Sitten tapahtui muutoksia ja mullistuksia. Historian näyttämölle astui toisia kansoja.[78] Väinämöinen vetäytyi syrjään, hänen valtakuntansa hajosi. Mutta hänen kansansa alkoi ryhmittäin ja pitkien aikojen kuluessa siirtyä Pohjolaan Suomenniemelle: sinne tulivat hämäläiset, karjalaiset, kainulaiset, pirkkalaiset, permalaiset ja miksi heitä nimitettänee. Ja heidän muistissaan säilyivät vanhat ajat; pitkinä talvipuhteina he niistä laulelivat ja runoilivat. Ja kumma kyllä he vahvasti uskoivat, että vanhat ajat joskus palaavat. Perintätietona kulki muisto Väinämöisen lupauksesta kerran vielä palata takaisin. Myöhemmin, kun Suomeen oli tullut kristinusko ja kansa oppi hylkäämään vanhoja jumaliaan, yhdistettiin runoissa Väinämöisen poistuminen kristinuskon maahantuloon, mutta ennustusta ei unohdettu. Meidän päiviimme saakka se kaikui kansan huulilta vanhan Väinämöisen, iänikuisen tietäjän jäähyvästisanoina:
»Annapas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen sammon saattajaksi,
Uuen soiton suoriaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa,
Eikä ilmaista iloa.»
Kuinka nyt tulee ymmärtää tätä Väinämöisen lupausta? Onko sillä tosi tarkotus? Onko siinä totuus takana? Onko se todellista traditsionia vai onko runonlaulajain mielikuvituksen lisäämä?
Sanoimme jo, ettei se ole pakanalliskristillisen ajan murroskaudelta, vaan paljon vanhemmalta ajalta; se on Kullervo-kauden alussa annettu,[79] ja meidän vakaumuksemme mukaan se on todellinen lupaus, jonka kansallishaltiamme Väinämöinen silloin antoi jonkun inspiroimansa inhimillisen Väinämöisen välityksellä.
Niin ollen saatamme kysyä: jos ei kansallishaltiamme silloin vetäytynyt kokonaan ja ainiaaksi pois, mitä takeita meillä on hänen palaamisestaan ja koska se tulee tapahtumaan?
Tähän vastaamme: se ei tule tapahtumaan aivan samalla tavalla kuin ennen. Kun Väinämöinen viimein johti Suomen heimoja, oli hän tavallaan joukkosielun kannalla: hänen kansansa eli valtakuntansa oli kokoonpantu erilaisista aineksista eli paremmin sanoen erilaisista ainesmahdollisuuksista. Sen perästä on Europan näyttämö muuttunut. Palatessaan täytyy Väinämöisen valita joku erikoinen suomensukuinen heimo. Hänellä täytyy olla valiokansa, »valittu kansa». Mistä hän sen saa ja koskahan Väinämöinen palaa?
Väinämöinen on jo palannut ja kansan hän on jo valinnut. Kansa on Suomen kansa ja Väinämöisen paluu tapahtui siihen aikaan, jolloin keskiajan loputtua uudenajan aamu koitti Europassa yleensä. Voimme Kalevalan sanoista seurata tätä kansallishaltiamme ja suojelusenkelimme asteettaista historiallista kansallisauraamme yhtymistä.