»Taas minua tarvitahan», kun uusi aika koittaa ja Europan kansat kulkevat kohti vapaampaa ja sivistyksellisempää tulevaisuutta. Tämä tapahtui kuten sanottu keskijan lopussa, ja Väinämöisen vaikutus Suomessa näkyi m.m. Mikael Agricolan työssä.
»Katsotahan, kaivatahan», kun kansa itse rupeaa heräämään ja tuntemaan itsensä omaksi erikoiseksi kansaksi, samalla toivoen vapaampia ulkonaisia olosuhteita ja elämänehtoja. Tämän pyrkimyksen ensimäiset oireet alkoivat näkyä noin pari sataa vuotta sitten, ja sen seurauksena sisäisesti katsoen—osaksi ulkonaisestikin—oli suuri muutos Suomen kansan historiassa: irtautuminen Ruotsin vallasta ja liittyminen Venäjän valtakuntaan.
»Uuen sammon saattajaksi», kun Suomen kansa oli henkisesti siksi valmistunut, että se saattoi ottaa vastaan muistot menneestä suomalaisesta kulttuurista. Tämä tapahtui viime vuosisadalla, ennen kaikkea Elias Lönnrotin, mutta myös Snellmanin ja toisten suurmiestemme työn kautta. Elias Lönnrot oli valittu Väinämöisen työaseeksi ja hänen Kalevalansa ynnä kaikki muut runot, loitsut, sananlaskut j.n.e., joita on keräilty ja yhä keräillään, muodostavat sen uuden Sammon,[80] jonka Väinämöinen on meille saattanut.
»Uuen soiton suoriaksi», kun uuden Sammon (Kalevalan) saatuamme ja vanhojen muistojen herättyä kansan sielussa voimme alkaa itsenäistä kulttuurityötä tieteen, taiteen, uskonnon, filosofian y.m. aloilla. Tämä aika alkoi viime vuosisadalla Kalevalan ilmestyttyä, ja sen perästä on Suomen kansa todella luonut omintakeista useilla sivistysaloilla. Suurissa sivistysmaissa puhutaan jo yleisesti suomalaisesta soittotaiteesta, suomalaisesta kirjallisuudesta, suomalaisesta rakennustaiteesta y.m. suomalaisista ennätyksistä. Väinämöinen ei ole pettänyt; hänen sanansa ovat kirjaimellisesti käyneet toteen.
»Uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa, eikä ilmaista iloa»—kun kovia kokenut kansamme yhdessä muun maailman kanssa kärsii ahdistusta ja tuskaa. Nykyään Europpa todella kärsii hirveitä synnytystuskia, ja yleensä uskotaankin, että uusi, parempi aika koittaa kansoille, kun ovat nykyisen kiirastulen läpi kulkeneet. Väinämöisen lupaus tässä suhteessa ei siis vielä ole toteutunut, mutta luotamme siihen, ettei hän tässäkään ole väärin nähnyt. Nousee Suomellekin vielä päivä, joka on kansojen veljespäivä, jolloin jokainen kansa esteettä saa toteuttaa pyhintänsä ja sisintänsä ja jolloin meidän Suomen kansammekin saa tilaisuuden ja ymmärtää velvollisuudekseen noudattaa oman haltiansa ääntä ja luoda omintakeinen, aitosuomalainen sivistys ei ainoastaan muutamilla, vaan kaikilla elämän aloilla.[81]
Nyt ei lukijan pidä huudahtaa: »vanha pakanallinen Väinämöinenkö se on meidän suojelusenkelimme; hänkö muka on takaisin tullut, hänkö siis Kristuksen sijaan astuisi!» Ken niin huudahtaa, hän ei ole meitä ymmärtänyt. Väinämöinen ei ole »pakanallinen» eikä »kristillinen» enemmän kuin Kristuskaan. Väinämöinen meidän kansallishaltiana on elävä salainen todellisuus, ja jos Kristuksella tarkotamme esim. Logosta, on Väinämöinen tietysti hänen palvelijansa. Jos Kristuksella taas tarkotamme sitä suurta vihittyä tietäjää, joka Jeesuksen personassa vaelsi maan päällä pari tuhatta vuotta sitten, on hän—Kristus—aivan toisenlainen olento kuin Väinämöinen kansallishaltiana, joka ei kuulu ihmiskuntaamme laisinkaan, eikä hänen työnsä millään tavalla ole ristiriidassa Suomen kansan omintakeisessa kehityksessä ilmenevän Väinämöisvaikutuksen kanssa. Elämän todellisuudessa, kansojen ja yksilöiden kehityksessä, ei kysytä toista tai toista »uskoa». Siinä kaikki uskonnot ja elämänkatsomukset ovat sisaruksia, oksia ja lehtiä saman elämän viisauden puusta; siinä kysytään ainoastaan, minkälainen kukin yksilö ja kansa on ja mitä kukin tekee.
Mutta välttämätöntä on, jos kansa tahtoo luoda sivistyksen, henkevän, onnellistuttavan, pysyväisen, että kansa sisimmässään ylläpitää yhteyttä viisauden salaisen maailman kanssa. Niinkauan kuin muinaisajan kansat mysterioittensa kautta todella olivat tekemisissä salaisen veljeskunnan ja viisauden pyhän Sampo-temppelin kanssa, niinkauan heidän sivistyksensä kukoisti ja kantoi hedelmää. Mutta kun yhteys katkesi, joutuivat kansat kulkemaan omia harhateitään ja heidän kulttuurinsa rappeutui. Kristillisellä ajalla on kirkko astunut muinaisten mysterioitten sijalle, osaksi kirkko, osaksi yliopisto. Alussa kirkko ylläpiti sisäistä yhteyttä Jeesuksen ja yleensä salaisen maailman kanssa, mutta vuosisatojen vieriessä yhteys on tullut yhä höllemmäksi, joten tänä päivänä luultavasti vain harvat yksilöt kristikunnassa ovat Jeesuksen omia personallisia opetuslapsia[82] ja tuskinpa nekään kirkonpiirin sisäpuolella. Välttämätöntä on sentähden, että joko kirkossa tai sen ulkopuolella herätetään mysteriot kuolleista ja saatetaan entiselleen alkuperäinen yhteys Jeesuksen ja salaisen veljeskunnan kanssa, jos tahdotaan ja toivotaan, että nykyinen kristillinen kulttuuri jatkuisi, kehittyisi ja henkevöityisi.
Eikä tämä mysterioiden renässansi saata tapahtua muulla tavalla kuin siten, että kukin kansa ensin löytää oman korkeamman itsensä. Viime vuosisata valmisti kristikuntaa tähän, sen me suomalaiset tiedämme omasta historiastamme. Korkeamman itsensä löytäminen merkitsee kansalle, jolla on menneisyyttä takanaan, että se unhotuksen yöstä nostaa päivänvaloon kaikki mitä sen muinaisessa entisyydessä oli henkevää, jaloa ja kaunista. Eikä tähän riitä paljas muodollinen muisteleminen, vaan muinainen henki on uudestaan ja kirkastettuna herätettävä eloon kansan tajunnassa. Sentähden Väinämöisen takaisintuloa Suomen kansan luo on merkinnyt vanhojen muistojen elvyttäminen, uuden sammon takominen j.n.e. Muodollinen työ on osaksi jo tehty. Suomen kansan tehtävänä on nyt muinaisen Väinämöishengen ja viisauden uudestaan elvyttäminen ja sulattaminen nykyisen kristinuskon kasvattamaan ja valistamaan tajuntaan. Ja kahdeskymmenes vuosisata on näkevä, missä määrin Suomen kansa—samoinkuin muut kansat—onnistuu tässä suurenmoisessa työssään. Väinämöisen lupaus meillä on, ja että hän, kallis kansallishaltiamme, tekee puolestaan, mitä hänelle kuuluu, siitä olemme varmat…
Suuni jo sulkea pitäisi,
Kiinni kieleni sitoa,
Laata virren laulannasta,
Herätä heläjännästä:
»Eipä koski vuolaskana
Laske vettänsä loputen,
Eikä laulaja hyväinen
Laula tyyni taitoansa;
Mieli on jäämähän parempi
Kuin on kesken katkemahan.»
Niin luonen, lopettanenki,
Herennenki, heittänenki…
Elkätte hyvät imeiset
Tuota ouoksi otelko,
Jos ma lapsi liioin lauloin,
Pieni pilpatin pahasti!
En ole opissa ollut,
Käynyt mailla mahtimiesten,
Saanut ulkoa sanoja,
Loitompata lausehia…
Vaan kuitenki, kaikitenki
Laun hiihin laulajoille,
Laun hiihin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin;
Siitäpä nyt tie menevi,
Ura uusi urkenevi
Laajemmille laulajoille,
Runsahammille runoille
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa.